Nuorehko miesoletettu herää maanantaiaamuna kotoaan Töölössä ja havaitsee yllätyksellisesti jalkovälinsä elimellisesti tarkasteltuna tyhjäksi. Mitä on tapahtunut? Miksi? Kenen toimesta? Missä kadonnut on? Palaako se takaisin?

Tästä alkaa Helsinkiin sijoittuva kirjallinen seikkailu, joka tuskin jättää vakavahenkistä lukijaansa rauhaan.

Turkulaistaustainen "Nikolai Gogo" (s. 1991) on koulutukseltaan kirjallisuudentutkija ja hän on erikoistunut venäläisen kirjallisuuden käännöksissä ilmenevään ns. erratologiaan. "Nikolai Gogo" työskentelee helsinkiläisessä yrityksessä, joka tarjoaa asiakkailleen tavoitteellista tiedottamista. Arkityössään hän luo sanallisia mielikuvakokonaisuuksia erilaisten palveluiden, tuotteiden, ideologioiden sekä henkilöiden todellisista tahi epätodellisista ominaisuuksista.

Kirjailija "Nikolai Gogo" kertoo kirjansa syntyhistoriasta seuraavasti: "Olin kesälomalla käymässä eräässä itäsuomalaisessa yliopistokaupungissa. Vierailin keskustassa sijaitsevassa kirjakaupassa ostamassa merikarttaa. Odotaessani vuoroani kassalla kuulin, kuinka edelläni ollut asiakas kysyi myyjältä, mahtoiko kirjakaupassa kenties myynnissä Nikolai Gogolin teoksia. Myyjä tarkisti tietokoneeltaan valikoimaa ja totesi asiakkaalle seuraavasti: - No nyt näyttää kyllä siltä, ettei Nikolai Gogol ikävä kyllä ole viime vuosina julkaissut kirjoja.

Tästä kaikenkattavaisen tyhjentävästä vastauksesta inspiroituneena päätin tuoda jonkinlaista lohtua gogolittomille kirjamarkkinoille.

Kirja julkaistaan tarkoituksella 5.1.2025, jolloin tulee kuluneeksi 100 vuotta ukrainalaisen poliitikon Jevhenija Boschin (1879-1925) kuolemasta.

Kummallista, että rakkaus voi päättyä niin nopeasti. Miltei puoli vuotta olet vakuuttunut, ettei se päätykään, ei voikaan päättyä. mutta nyt seisot tyhjän astian ääressä. Kuinka itsevarmoja olemmekaan uskoessamme ensimmäisten rakkauksiemme ainutlaatuisuuteen! Luomme illuusioita vasten omaa tahtoamme. Sillä missä ihminen, siellä myös illuusiot... Mutta voiko se kenties olla tarpeellinen kokemus. tämänkaltainen tappio? Tärkeää on vain tunnustaa se itselleen oikeaan aikaan. Oikeaan aikaan! Oliko sinulla sellaista rohkeutta, Aarne? -Mati Unt

Hyvästi, keltainen kissa on Mati Untin (1944-2005) debyyttiromaani, jonka hän kirjoitti 18-vuotiaana lukiolaisena vuonna 1962 ja joka nosti hänet välittömästi ja pysyvästi modernin virolaisen kirjallisuuden tähtitaivaalle. Mati Unt oli varhaiskypsä, neron auran saanut monilahjakkuus, joka ei kätkenyt kynttiläänsä vakan alle, olipa kyse kirjallisuudesta, teatterista tai muista kulttuurielämän ilmiöistä. Suomessakin hänet on tunnettu vuosikymmeniä niin teatteriohjauksistaan kuin romaaneistaankin, joista maailmanmaineeseen ylsi "Mustamäen romaani" Sügisball (suom. Syystanssi, 1979).

Mati Unt (1.1.1944-22.8.2005) oli virolainen kirjailija, esseisti ja teatteriohjaaja.

Iso ja laajahko Neuvostoliitto tarjosi 1970-1990-luvuilla monille suomalaisnuorille mahdollisuuden ilmaiseen korkeakouluopetukseen. Motiivit ylittää itäraja ja opiskella Leningradissa, Moskovassa, Kiovassa, Vitebskissä, Rostovissa tai Minskissä olivat yksilölliset: kulttuuri, kieli, laadukas koulutus, ideologia, seikkailunhalu ja eksotiikka vetivät nuoria juuri itänaapuriin.

Olemattoman kokeneet -kirjassa 20 Neuvostoliitossa opiskellutta suomalaista muistelee ja pohtii kokemaansa sekä arvioi opiskelun vaikutusta myöhempään elämäänsä.

Haastatteluihin perustuvan teoksen on toimittanut kirjailija ja elämäkertatutkija Pentti Stranius (FL), joka opiskeli historiaa Leningradissa vuosina 1971-1978.

Savulumi on Olavinlinnan rakentamista ylivalottava surrealistinen ja satiirinen sarjakuvaseikkailu. Tarinan tapahtumat ajoittuvat 1400-luvun lopulle, tosin historialliset tapahtumat ja paikat ovat olleet sarjakuvan innoittajina vain viitteellisesti. Pikemminkin lähtökohtana on ajatusleikki, "sarjakuvitelma" Olavinlinnan rakentamisen herättämästä ihmetyksestä keskiajan syyspuolella. Sarjakuvassa tätä ihmeellistä linnaa ihmetellään laajasti niin hovipiireissä kuin rajaseudun erämaan asukkien keskuudessakin, metsän eläimiä ja erilaisia ihmeellisiä olentoja myöten.

Eletään 1400-luvun loppua Ruotsin ja Novgorodin rajamailla. Kun joukko maahiaisia lähtee ottamaan selvää mistä paljon huhupuheita herättäneessä Olavinlinnassa oikein on kyse, he päätyvätkin töihin linnanrakennushommiin. Pian käy selville, että linnan ympärillä on varsinainen hulina ja hullunmylly. Eikä itse linnakaan tahdo pysyä paikallaan. Myöhemmin, kun Olavinlinnan rakennustyöt ovat edenneet jo hyvän matkaa, linnaan saapuu yllättäen arvovieraita kaukaa etelän hoveista. Vieraat tuovat mukanaan salaisen suunnitelman, jonka tarkoituksena on valjastaa vielä keskeneräinen linna ja sen väki suunnattomien rikkauksien keräämiseen. Asiahan ei tietenkään pysy kauaa salassa ja kohta maahiaisten ohella miltei kaikki kynnelle kykenevät ovat sotkeutuneet näihin vastustamattoman lumoaviin suunnitelmiin. Juonittelua on jos jonkinlaista, joten tapahtumat villisti vyöryessään saavat toinen toistaan erikoisempia käänteitä. Kuinka lopulta käy? Kuka saa rikkaudet ja kuka jää nuolemaan näppejään? Miten käy uteliaiden maahiaisten? Ja mikä rooli hauilla ja tontuilla on tässä kaikessa? Seikkailun edetessä arvoitusten savuverho harvenee näiden ja monien muiden kysymysten ympäriltä - mutta kuitenkin vain hetkeksi ennen vääjäämätöntä sakenemisestaan.

Kari Korolainen (s. 1973), FT, dosentti, on joensuulainen kulttuurin- ja perinteentutkija, joka työskentelee tätä nykyä Karjalan tutkimuslaitoksessa. Vuosien varrella hän on tutkinut muun muassa taiteistumista, koristelua, perinnetieteellisiä piirroksia sekä rajojen moniulotteisuutta materiaalisen kulttuurin ja muiden kulttuuristen traditioiden kannalta. Korolainen on pohjimmiltaan piirtäjä, joten hän ei ole malttanut jättää piirroksia ja piirtämistä nykyäänkään pelkästään tutkimustensa kohteiksi. Savulumi onkin jo toinen Korolaisen rajoihin liittyvään tutkimukseen kytkeytyvä sarjakuva-albumi. Myös vuonna 2020 ilmestyneen sarjakuvan Marjatta & Ilman Kinna julkaisi Kirjokansi.

Savolainen neekeri (sanomalehtimies), näyttelijä, kansanedustaja, kirjailija ja yhteiskunnan moni-ottelija Heikki Välisalmi (1886-1947) leipoo kesäisessä matkaromaanissaan rapsakan ironista sananrieskaa. Niinpä erityisesti toijalalaisilla, turkulaisilla, porilaisilla, tamperelaisilla sekä jyväskyläläisillä on syytä loukkaantua kirjailijan vilpittömistä, mutta tarkkanäköisistä huomioista.

Matkaa tehdään junitse eli rautateitse, kunnes saavutaan maanpäälliseen paratiisiin. Kuopijoon. Sieltä savolainen neekeri siirtyy Karttulaan tarkkailemaan lapsuutensa maisemaa ja maisemassa eläviä lajitovereitaan. Siinä sivussa savolainen neekeri pohtii mm. suomalaista koululaitosta, huippu-urheilua, metsästystä ja kalavaleita. Ihmisyyden ajattomia ilmenemismuotoja noin yleensäkin...

Koska kyseessä on 100 vuotta sitten tehty pakinakokoelma, toivomme eritoten äärimmäisen suvaitsevaisilta lukijoilta ihan pikkuriikkisen ennakkoluulottomuutta. Eiväthän savolaisetkaan - ja varsinkaan he - kirjan nimestä loukkaannu. Päinvastoin.

Heikki Välisalmi (1886 Kuopio - 1947 Helsinki) oli suomalainen kirjailija, toimittaja, näyttelijä ja sosiaalidemokraattien kansanedustaja. Välisalmi ääsi ylioppilaaksi 1907 Kuopion lyseosta ja työskenteli Otava-lehden toimittajana Kuopiossa 1905-1906, Savon Työmiehen aputoimittajana Kuopiossa 1907, Sosialistin toimitussihteerinä ja päätoimittajana Turussa 1909-1912 sekä Hämeen Voiman päätoimittajana Hämeenlinnassa 1912-1914. Vuosina 1914-1917 Välisalmi oli poliittisista syistä karkotettuna Venäjälle. Palattuaan Suomeen hän oli Hämeenlinnan poliisimestarina 1917-1918 ja lähti sitten erään yksityisen liikkeen asioissa Venäjälle palaten sieltä 1921.

1920-luvulla Välisalmi oli Sosialistin päätoimittajana Turussa 1923-1924, Uuden Auran teatteriarvostelijana Turussa 1925, Kotoa ja kaukaa -lehden päätoimittajana 1925-1926 ja Suomen Sosialidemokraatin toimittajana 1925-1928. Viimeksi hän oli Kustannus Oy Kansanvallan kirjallisena johtajana Helsingissä 1928-1935.

Näyttelijänä Välisalmi oli mukana Ida Aalbergin Unkarin-kiertueella 1907-1908. Kiertueen jälkeen hän oli Kotkan työväen teatterin johtajana 1908-1909, Turun näyttämön näyttelijänä 1910, Turun työväen näyttämön johtajana 1910-1911, Hämeenlinnan työväen näyttämön johtajana 1912-1913 ja vielä Pietarin suomalaisen teatterin johtajana 1920-1921 sekä Hämeenlinnan työväen näyttämön näyttelijänä 1922-1923. Hän näytteli 1920- ja 1930-luvuilla useissa elokuvissa. Välisalmi ohjasi sosialidemokraattisen puolueen vaalielokuvan Valveutuminen vuonna 1938.

Välisalmi oli SDP:n kansanedustajana 1917-1918 edustaen Hämeen läänin eteläistä vaalipiiriä. Hän oli Valtion draamallisen taiteen asiantuntijalautakunnan sihteerinä ja oli Suomen Kirjailijaliiton johtokunnan varapuheenjohtaja ja Suomen näytelmäkirjailijain liiton hallituksen jäsen.

Lehtineekeri on vanha nimitys sanomalehdissä työskenteleville toimittajille. Nimitys oli yleisesti käytössä 1930- ja 1940-luvuilla, joskin vanhimmat maininnat ovat jo 1920-luvulla.

Yleisimmän teorian mukaan nimitys viittaa siihen, että tuoreita painovedoksia käsitelleiden toimittajien kädet ja joskus jopa kasvotkin, olivat hyvin usein mustan painomusteen tahrimat. Tahrat pysyivät pitkään ja näkyivät myös journalistista työtä tehdessä. Vaihtoehtoisen selityksen mukaan toimittajat itse olivat tyytymättömiä huonohkoon palkkaansa ja vertasivat tätä ahdinkoaan amerikkalaisten neekeriorjien asemaan.

Toimittajien yhteisiä vapaa-ajan kerhoja saatettiin myös kutsua neekerikerhoiksi. Osassa näiden nimistä neekeri-sana säilyi jopa 2000-luvulle asti. Nykyisin sanomalehtitoimittajia ei enää sanota neekereiksi. Nykyisin neekeri-sanan käyttöä pidetään ihmisoikeuksia loukkaavana.

Vaikka Lehtineekeri on nyttemmin todettu poliittisesti epäkorrektiksi, oli se edistyksellinen siinä mielessä, että sana oli sukupuolineutraali, toisin kuin sen myöhemmin korvannut sana "Lehtimies".

Savolainen on puhelias, leppoisa, lupsakka ja humoristinen jopa vääräleukaisuuteen asti. Savolainen kiertely ja kaartelu asian ympärillä on usein tarkoitettu huumoriksi tai kohteliaisuudeksi, tylyyden välttämiseksi. Savolainen keskustelutaito on kenties taustalla siihen, että "piälysmiehen" eli johtajan rooli sopii savolaiselle hyvin.

Venäläisen avaruuslentoteoreetikko Konstantin Tsiolkovskin (1857-1935) huikea scifi-klassikko "KUUSSA - fantastinen kertomus" julkaistiin jo vuonna 1883. Suomeksi kirja julkaistiin vuonna 1958 Petroskoissa. Visionäärisen tieteisromaanin uusintapainos perustuu Tyyne Pertun suomennokseen, johon on tehty muutamia tarkennuksia.

Konstantin Eduardovits Tsiolkovski (1857-1935) oli venäläinen lukion opettaja ja avaruuslentoteoreetikko, joka kirjoitti ensimmäiset tieteelliset avaruuslentoja koskevat julkaisut 1800-luvun lopussa ja julkaisi teoriansa kirjoina 1920-luvun alkupuolella

Tsiolkovski on - etenkin Neuvostoliiton ja Venäjän - astronautiikan isä. Hän kehitti rakettien tehokkuutta kuvaavan lain, Tsiolkovskin lain, ajatuksen aurinkopurjehduksesta, hahmotteli avaruusaseman ja pohti tähtienvälisiä avaruusmatkoja.

Tsiolkovski oli erityisen aktiivinen myöhempinä vuosinaan: Tsiolkovski julkaisi kymmenenä viimeisenä elinvuotenaan yhteensä 58 kirjaa ja yli 500 tieteellistä julkaisua.

Suomeksi Tsiolkovskilta on julkaistu ainoastaan kaksi tieteiskertomusta: Paino katosi: fantastinen kuvaus (Leningrad 1935) ja Kuussa: fantastinen kertomus (Sortavala 1958).

Ihminen menee luontoon kuin alkukotiinsa. Eikä mene luontoon ihmisenä, vaan elollisena olentona, yhtenä yhä harvemmista.

Olento, nisäkäs, menee alkukotiinsa, sillä on kuullut kutsun, johon vastataan sanattomasti.

Olennon suonissa virtaa elämän ainutkertainen neste, joka tulee yhdeksi metsän puiden, kallioiden, veden, maan, ilman ja kaiken hengittävän kanssa.

Ari Jäntin runokokoelma on vavisuttavan kaunis sukellus arjen vierellä uinuvaan myyttiseen luontokokemukseen. Metsänpitäjän runot sivelevät lukijansa mieltä, johdattavat hänet olemisen ja elämisen juurille.

Ari Jäntti on kuopiolainen kirjoittaja, koulutukseltaan hän on metsätalousinsinööri. Kirjoittajana Aria kiinnostavat ihmisen ja luonnon välinen suhde, suomalainen mytologia ja kansanperinne.

Ari on opiskellut luovaa kirjoittamista sekä runouden tekniikkaa. Lyriikan kirjoittamisessa häntä kiehtoo tiiviin ilmaisun haastavuus.

«Luontosuhteeni on syvä ja metsä on aina merkinnyt minulla suojapaikkaa kaikelta pahalta.»

«En pistä ketään häkkiin, kaikkein vähiten itseäni. Ellei kyse ole jostain yhdessä sovitusta tyrmäleikistä, ne ovat asia erikseen, ja niistä eivät käsityölehteä lukevat kunnon tytöt tiedä mitään. Ne luulevat, että BD on joku uusi rintsikoiden välikoko, ja jos niille selittää sen olevan bondage & discipline, ne ymmärtävät pikkuviiveellä, väistävät katseeni ja alkavat puhua remontti-ohjelmista tai ekologisesta puuvillasta.»

Neljä tarinaa ihmisistä. Jokainen matkalla jonnekin, tai jostakin pois, mutta aina oikeaan suuntaan. Vapauteen orjuuttajasta, Saimaan saareen, Irlannin länsirannikolle, Erikin luo Norjaan, pois kulisseista - ja anteeksiantoon, tasapainoon, omanlaiseen seksuaalisuuteen. tai Ilomantsin Hattuvaaraan.

Minna Ronkainen (s. 1974) on yläsavolaissyntyinen joensuulainen kirjailija. Aiempiin julkaisuihin kuuluu romaaneja, novellikokoelma sekä käännöksiä.

Aiemmat kirjalliset tuotokset: Kyläkaupan Katja (2022), Ratsuväen vallankumous ja muita kertomuksia (2019), Tulikukon vuosi (2017), 82140 Kiihtelysvaara (2016). Lisäksi hän on savontanut Antoine de Saint-Exupéryn "Ee mikkään kaaheen iso ruununperillinen" (2021), kääntänyt maailman ensimmäisen kirjan "Enheduanna: Suurisydämisin valtiatar. Runoja jumalatar Inannalle" (2021) sekä kääntänyt myös "Viiniä, hunajaa, omenapuu - Sumerien myyttistä ja eroottista runoutta" (2022).

Olemme vuosisatoja riistäneet luontoa välittämättä seurauksista. Pitäessämme itseämme luonnonvarojen hallitsijoina olemme unohtaneet elintärkeän yhteytemme kaikkeen elolliseen - maahan, veteen, ilmaan. "Kehitys" on tuonut meidät katastrofin partaalle. Nyt on viimeinen hetki ja mahdollisuus nöyrtyä itseämme suuremman edessä ja löytää uudelleen kunnioitus elonkehää kohtaan.

Mitä opittavaa meillä onkaan alkuperäiskansoilta, jotka eivät ole vieraantuneet luonnosta, ainakaan samassa määrin kuin me länsimaalaiset?

Kirjoittaja Sinikka Tarvainen lähti etsimään vastausta Kolumbian alkuperäiskansoilta opiskelemalla heidän luontosuhdettaan intiaanien omassa yliopistossa.

Sinikka Tarvainen on työskennellyt toimittajana yli kolme vuosikymmentä. Hän on toiminut Oulussa, freelance-kirjeenvaihtajana Brysselissä ja Nairobissa ja dpa-uutistoimiston kirjeenvaihtajana Madridissa, Johannesburgissa ja Bogotássa. Tarvainen on aikaisemmin julkaissut neljä kirjaa afrikkalaisista ja latinalaisamerikkalaisista hengellisistä perinteistä, kaksi suomeksi ja kaksi espanjan kielellä. Hän asuu Kolumbiassa.

Suruista suurimmat? Kun ette saa lasta vaikka haluaisitte? Kun menetätte ainokaisenne, rakkaan lapsenne?

Toiveista suurin? Että löytäisitte itsenne. Ja toisenne.

Jose Martin (s.1994, Helsinki) on joensuulainen näyttelijä, kirjailija ja kolumnisti. Jose voi olla tuttu niin paikallisen Improholistit -improvisaatioryhmän riveistä, kesäteatterilavoilta kuin stand up -komiikastakin.

"Teksteissäni käsittelen usein raskaita aiheita, kuten kuolemaa, menettämistä tai mielenterveyttä. On kiehtovaa heittäytyä tarinan maailmaan, henkilöiden mielenmaisemaan ja nähdä asiat ja tunteet heidän näkökulmastaan. Ikään kuin metodinäyttelemistä, mutta kirjoittamisen muodossa. Huumorissani puolestaan tabut, normit ja niiden perusteellinen tuhoaminen ovat usein läsnä, kuten esikoiskirjassani "Hyvästi Armas" on ehkä havaittavissa. Kierolla huumorillani pyrinkin herättämään lukijoissa monenlaisia reaktioita - saako tälle nauraa? Saako näin edes kirjoittaa?"

En minä takkiani kääntänyt, ihoni minä käänsin.

Sensaatiomaisen suorasanallinen aforismikokoelma vallasta, johtamisesta, taloudesta, päätöksenteosta, naisista, miehistä sekä ihmisen maailmasta.

Erinomaisen avoimet mietteet ovat syväksi opiksi yritysjohtajille, poliittista uraa suunnitteleville ja jokaiselle vallankahvaan himoavasti hamuavalle. Kansalaisille nämä aforismit antavat oivalluksia näennäisdemokratiasta ja todellisesta vallasta.

Sanna Marina (s. 1986) on intersexionaalinen deministi, huulipunaa ja verkkosukkahousuja käyttävä self-made woman. Hän on aiemmin tullut tunnetuksi mm. yhteiskunnallisena vaikuttajana ja mediapersoonana. Nykyisin hän työskentelee neovapaana (oppi)äitinä sekä yleismaailmallisena influensserina.

- Se pittää meijän vanhojen akkojen vuan kestee. Tapahtupa sitten mitä tahasa. Eiks niin Saimi? Aikko lausui rauhoittelevalla äänensävyllä.
-...joo... mikäs muukaan tässä auttaa.
- Eihän myö vanhat ämmät käyvä näitten ukonpirulaisten takia suotta suremaan. Männään vuan etteenpäin, vaikka pommeja kävis taivaalta satamaan. Eiks niin Saimi?
-...joo... niin se vuan pittää tehä.

Viisi ämmää, akkaa, naista. Viisi tarinaa heistä.

ÄMMÄT kuvaa suurella kunnioituksella maaseudun naisia, jotka tiesivät olevansa naisia. Nämä upeat ja sisukkaan sitkeät naiset pitivät pystyssä perheitä, sukuja, kyliä - kokonaisia yhteisöjä. Eivätkä he loukkaantuneet siitä, jos heitä kutsuttiin ämmiksi, akoiksi tai naisiksi.

Kirjailija Mikko Haaksluoto piirtää sanoillaan upeat henkilökuvat maaseudun naisista. Viidestä tarinasta muodostuu yhtä kyläyhteisöä elämänmakuisesti kuvaava episodiromaani.

Kirjailija Mikko Haaksluoto on syntynyt Kerimäellä vuonna 1974. Nykyään hän elää Kotkassa ja tienaa elantoaan rakennusinsinöörinä suunnittelutehtävissä. Haaksluoto on naimisissa kuvataitelija Aleksandra Hintsalan kanssa ja hänellä on kaksi poikaa. Orikinellit on Haaksluodon 13. julkaistu kirja. Sitä ennen häneltä on ilmestynyt viisi novellikokoelmaa, kolme runoteosta ja neljä romaania. Hänen teoksissaan liikutaan usein eteläsavolaisessa maalaismiljöössä menneillä vuosikymmenillä.

Koulukiusaaminen on monisäikeinen ilmiö ja yksi väkivallan muoto, josta nykyään uskalletaan onneksi jo puhua. Kirjassa käsitellään eri osapuolten oikeuksia ja velvollisuuksia kiusaamistilanteissa. Tämä on aihe, josta etenkin vanhemmat kaipaavat selkeää tietoa.

Kiusaamista tarkastellaan kirjassa ilmiönä sekä opettajan, eri rooleissa kiusaamista kokeneiden, että kiusaamisen jälkihoidon parissa työskentelevien ammattilaisten näkökulmasta. Kirjoittajien ajatukset käyvät keskenään vuoropuhelua valottaen asiaa monesta eri suunnasta.

"Vahingossa huitaisin, läpällä heitin" on suunnattu paitsi kiusattujen ja toisia kiusaavien lasten vanhemmille, myös kaikille lasten ja nuorten parissa toimiville aikuisille. Se toimii myös lähteenä opiskelijoille ja kenelle tahansa, jota kiusaaminen ryhmäilmiönä kiinnostaa. Kirja esittelee konkreettisia neuvoja ja ratkaisuja, joihin on helppo tarttua, vaikka valmiiksi pureskeltuja vastauksia ei annetakaan.

Ratkaisut kiusaamistilanteisiin voivat joskus olla lähempänä kuin uskommekaan, kuten tavassamme kohdata lapsi tai asenteissa ja normeissa, joita luomme ja ylläpidämme.

Kiusaamisen katkaisemisessa kirjoittajat korostavat kiusaamisilmiön tunnistamista ja ymmärtämistä, aikuisten välistä yhteistyötä, joustavuutta, hyvän ilmapiirin luomista ennaltaehkäisevänä toimena sekä traumasensitiivistä lähestymistapaa.

Reino Rauanheimon (1901-1953) historiallinen romaani Luostarin kasvatti julkaistiin vuonna 1927. Aikansa henkeä huokuva teos kertoo Joensuun Kuhasalossa olleesta luostarista ja sen asukkaista. Päähenkilönä on karjalaisen heimopäällikön poika Jorma, joka päätyy luostariin ja saa nimekseen Jegor.

Aikalaisarvioita romaanista:

"Siinä on suurten järvien surunvoittoista selkäsiintoa, suurten korpimetsien kolkkoa huminaa; salojen siimeksessä käy yhtenä kuhinana jumalien ja paholaisten tanssi, ja ihmissielu - karjalaisen kansan sielu - pyörii piirin keskellä".
Ilmari Kianto Sanomalehti Karjalaisessa 5.5.1927

"Tapaukset keskittyvät kuuluisan Ilja-munkin, Karjalan apostolin, perustaman Kuhasalon luostarin ympärille. Siellä kehittyy »luostarin kasvatin», karjalaisen heimopäällikön pojan, kullervoinen elämäntarina. Karjalaisen heimomme käännyttäminen kreikanuskoon ja sen sortuminen Novgorodin vallan jalkoihin on kuvattuna Rauanheimon mahtavassa heimoromaanissa Luostarin kasvatti. Kaunokirjallisuudessamme tähan saakka käsittelemätön aihe on käsitelty mitä suurimmalla hartaudella, hehkuvalla heimotunteella. Teos luo miellyttävän valaistuksen noihin hämäriin aikoihin, jolloin itä ja länsi kamppailivat keskenään Pielisen ja Pyhäselän tienoilla".
Sanomalehti Laatokka, 19.3.1927

Reino Rauanheimo (1901-1953) oli Nurmeksessa syntynyt kustannustoimittaja ja kirjailija. Rauanheimo kävi kahdeksan luokkaa oppikoulua, oli suojeluskunnan aluepäällikkönä 1923-1926 ja toimi sitten WSOY:n palveluksessa kustannustoimittajana vuodesta 1926. Luostarin kasvatti (WSOY 1927) oli hänen esikoisromaaninsa.

Se tapahtuu vähitellen, ja kuitenkin kovin yllättäen - tytön sairastuminen anoreksiaan. Eletään 1970-luvun puoliväliä pienessä eteläpohjalaisessa kylässä. Sairaus syvenee, ja lopulta tyttö hoippuu elämän ja kuoleman rajamailla. Silloin tapahtuu jotakin selittämätöntä! Tyttö sattuu katsomaan kuolleen isoäitinsä peiliin - ja tapahtuu ihme!

Romaani vie lukijansa paitsi 1970-luvulle myös aina 1800-luvun alkuun asti tytön esiäitien kertoessa oman tarinansa. Teos onkin kiinnostava yhdistelmä sukuhistoriaa ja mielenterveydellistä näkökulmaa.

Nälkäpeili on tarina kasvusta, selviytymisestä ja toivosta. Se on myös tärkeä lisä syömishäiriöistä kertovaan kirjallisuuteen, koska se käsittelee sairautta sukupolvien jatkumossa ja ns. epigeneettisestä näkökulmasta.

Romaani sopii kaikille psykologiasta, historiasta, eteläpohjalaisesta kulttuurista ja naisen asemasta kiinnostuneille lukijoille.

Marjo Ojalammi on Etelä-Pohjanmaalla syntynyt ja nuoruutensa viettänyt teologi, kirjailija ja terapeutti. Nykyään hän asuu Keravalla. Hän on kirjoittanut aikaisemmin useita sekä lapsille että aikuisille suunnattuja teoksia. Nälkäpeili on hänen neljäs lapsuuden maisemiin sijoittuva romaaninsa. Historia, psykologia, teologia ja luonto ovat tärkeällä sijailla hänen kerronnassaan.

Kirjallinen motto: "Uskalla kirjoittaa kohti häpeää, vaikka se ei ole helppoa!"

Marjon harrastuksiin kuuluvat luonnossa liikkuminen, lukeminen, kuvataiteet ja puutarhassa puuhastelu.

Massiivinen pilvinauha nousi lehmusten takaa kuin rivi hampaita musta kita ammollaan. Ukkonen vyöryi mereltä päin. Korviin kantautui matalaa murinaa ja voimistuva tuuli taivutti puiden latvoja. Taivas pimeni kuin maailmanloppua enteillen.

Minna Nuotion esikoisromaani on aistikylläinen kertomus uskonnon uhrin etsikkoajasta. Villiin luontoon, ulkosaaristoon yksin purjehtinut kasvitieteen ylioppilas huomaa eläneensä vuosia veitsen terällä. Hän ryhtyy selvittämään traumatisoivan lapsuutensa kerrannaisvaikutuksia päätyen tragikoomistenkin tapahtumien keskipisteeseen.

Selvittäessään uskonnon varjolla tehtyjä pikkurikoksia Nuotio välttää pelkistäviä yksinkertaistuksia, sillä tutkijan uteliaisuudella jokaisen yksityiskohdan takaa voi paljastua kaivattua tietoa. Kohtaamme vivahteikkaasti piirrettyjä henkilöhahmoja kulttuurihistoriallisine piirteineen; eleet, valheet ja maneerit määrittävät eksymää. Lopussa mitkään koordinaatit eivät enää täsmää.

Minna Nuotio (s. 1979, Hartola) on Helsingissä asuva esikoiskirjailija, joka työskentelee kirjoittamisen ohella kuvataiteilijana ja puutarhurina.

MITÄ TAPAHTUU PUTOAVILLE LEHDILLE YÖLLÄ kertoo ajasta, mitä kaikkea me ajalla ja ajasta ymmärrämme ja koemme. Kokoelma kertoo myös unista, peloista, valemuistista, ns. avainlapsista, tekoälystä ja robottiruohonleikkureista.

Raimo S. Virtasen 11. runokokoelma on huikean näkemyksellinen matka ihmisyyteen, sen rajallisuuteen sekä ajattomuuteen.

Kirjailija-runoilija Raimo S. Virtanen (s. Somerolla 1947, nykyinen asuinpaikka vuodesta 1974 Reisjärvi). Virtanen sai vuonna 2017 Eino Leinon päivänä keskipohjalaisen Anders Chydenius-kirjallisuuspalkinnon. Julkaissut myös antologioissa ja kirjoittanut runokokoelmien arvosteluja Taite- ja Tuli&Savu -lehtiin.

Koko Suomea järkyttäneestä Joensuun sarjamurha-aallosta on kulunut melkein vuosi. Pyhäinpäivän lähestyessä vanhasta ladosta löytyy todisteita tuoreista uhrimenoista. Ylikomisario Ilkka Rajakorpi tiimeineen huomaa pian yhteyden uhrimenojen ja aiempien sarjamurhien välillä. Ratkaistuna pidetty juttu on avattava uudelleen.

Rajakorpi päättää kutsua vielä kerran avukseen Joensuun kovimman hevitrion: Shemeikan, Musan ja Jyviksen, jotka ovat perustaneet oman etsivätoimiston tienatakseen rahaa uusiin soittokamoihin.

Miten Hectorin Lumi teki enkelin eteiseen -kappale, ranskalainen kukkakauppa, Schrödingerin kissa ja psilosybiinisienet liittyvät yhteen? Se selviää vain lukemalla!

Savo-Carelia Noirin pioneeri Iiro Meriläinen (s. 1980) kyntää sekä lukijan että pohjoiskarjalaisen sielun maiseman mullin mallin sekoittamalla trillerin ja tragikomedian elementit suloiseksi kaaokseksi. Kyseessä ei ole kuitenkaan mikään Kiasman tehosekoitin, vaan rautainen jatko-osa Ilkka Rajakorpi -saagasta.

Paha kolminaisuus jatkaa suoraan siitä, mihin Pedon merkit päättyi.

"For whom the bell tolls! Runkkari!"

Iiro Meriläinen (s. 1980, Lieksa) on joensuulainen luokanopettaja, kirjailija ja vanha hevari. Paha kolminaisuus on toinen romaaninsa. Koulutukseltaan Meriläisen poika on valmistunut Joensuun yliopistosta filosofian maisteriksi pääaineenaan englanninkielinen kirjallisuus ja kulttuuri.

Lieksassa vietetyt nuoruusvuodet ovat eittämättä jättäneet jälkensä Meriläisen omintakeiseen huumorintajuun. Pohjoiskarjalainen kotiseuturakkaus näkyy myös voimakkaasti hänen kirjallisissa tuotoksissaan. Raskaan hevimusiikin ja satunnaisen kuntosaleilun ohella Meriläisen aika kuluu perheen ja ruoan parissa puuhastellen.

Lappi oli pitkästä kokemuksestaan tullut huomaamaan, että sellaiset kivet olivat väkeviä ja pyhiä ja antoivat tarvittaessa voimaa ja apua, kun vain osasi oikein pyytää.

Samuli Paulaharhu on yksi Suomen merkittävimmistä kansanperinteen kerääjistä. Hän tallensi maailman, jota ei enää ole. Paulaharjun yksi suurimmista elämäntöistä liittyy Lappiin. Hän kulki Lappia ristiin rastiin vuosikymmenten aikana ja tallensi varsinkin saamelaista suullista perinnettä. Paulaharju myös piirsi ja valokuvasi keruumatkoillaan ja loi siten upean kuvakokoelman.

Vuonna 1932 julkaistu Seitoja ja seidan palvontaa on upea osoitus Paulaharjun kunnioituksesta saamelaisia ja heidän pyhiä paikkojaan kohtaan.

Samuli Paulaharju (1875- 1944 Oulu) oli kansakoulunopettaja, kirjailija ja kansanperinteen kerääjä. Paulaharju oli myös merkittävä suomalainen valokuvaaja.

Paulaharju tapasi ihmisiä, haastatteli heitä ja kirjoitti muistiin tuhansia sivuja vanhojen kertomuksia entisistä tavoista, taioista ja tapahtumista yli neljänkymmenen vuoden aikana. Paulaharju otti myös keruumatkoillaan runsaasti valokuvia, ja hän piirsi taidokkaasti kohteita ja vanhoja esineitä. Matkat hän teki vuodesta toiseen pääosin jalan - satoja, jopa tuhat kilometriä kesässä.

Elämänsä aikana Paulaharju julkaisi kymmeniä teoksia ja satoja lehtijuttuja, ja hän oli Suomen tuotteliaimpia kirjailijoita. Professorin arvonimi hänelle myönnettiin vuonna 1943. Sekä Paulaharjun kuvaileva että suoremmin kansatieteellinen tuotanto nauttii suurta arvostusta, ja hänen kirjoistaan ilmestyy uusia painoksia.

Paulaharju osui tallettamaan myöhemmin kirjaimellisesti kadonnutta maailmaa esimerkiksi teoksessaan Sompio. Sompion kylät jäivät sotien jälkeen tekoaltaiden alle. Sama koskee tietysti Petsamon kuvauksia. Kaunokirjallisin perustein Tunturien yöpuolta puolestaan on kulttikirjan maineessa, jonka se on saavuttanut sekoittamalla omaperäisesti tarinaperinteeseen yleismaailmallisen kauhukertomuksen aineksia.

Samuli Paulaharjun elämäntyön tunnettuuden parantamiseksi ja hänelle tärkeiden kansanperinteen keräämisen ja julkaisemisen sekä perinteisen käsityötaidon ja rakennustaidon edistämiseksi on perustettu Samuli Paulaharjun Säätiö.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Samuli_Paulaharju

Sivistys on kiistanalainen, kelluva ja usein yliopistoon yhdistetty käsite. Tieteen lähtökohdista ponnistaneet, mutta myös valtapoliittiset, taloudelliset, teknologiset tai alueelliset syyt ovat tuottaneet useita erilaisia yliopistoreformeja, joihin pätee vanha sanonta: 'uudistuksen fantastisuus on katsojan silmissä'. Yliopistoja koskevassa puhunnassa tapaavat korostua hallitsevien ja voittajien käsitykset, mutta samalla paljon jää katveeseen tai katoaa.

Tässä kirjassa sivistystä tarkastellaan yliopiston ja akateemisen maailman muutosten osana. Isojen kehityslinjojen ohella sijansa saavat myös marginaaliset ja kriittiset näkökulmat - yhtä totuutta kun ei tässäkään asiassa ole. Kirja tarjoaa aineksia tutkailla nykypäivän yliopistoa ja sivistystä osana historiallista ja kamppailujen sävyttämää jatkumoa.

Entä jos vain pysähtyisin, vaihtaisin suuntaa ja hoippuisin jonnekin asuinalueen takana mustana odottavaan metsään? Painautuisin makuulle jonkin puun juurelle. Riisuisin kisanumeron ja muut maratonista kertovat asusteet ja illan pimetessä varastaisin talojen pyykkinaruilta uudet vaatteet.

Suustani pääsee vaikerrus.

Maraton on matka, jonka aikana voi elää keski-ikäisen naisen koko elämän. Sen aikana voi kaatua ja nousta, pettyä ja innostua, rikkoa ja hoivata, hylkiä ja haluta taas. Maaliin päässyt on kaikesta pahasta puhdistettu. Vai onko?

Kirsi Haapamatti (s. 1975) on Seinäjoella asuva vapaa kirjoittaja ja metsissä juoksentelija.

Tällä maratonilla ei ole maaliviivaa. Juostaan, kunnes kaadutaan. Muuten tämä on kuin maraton konsanaan. Nousuineen ja laskuineen. Uupumuksineen ja tunteineen, ettei enää jaksa. Eikä jaksakaan.

Ja mitä järkeä tässä juoksemisessa edes onkaan? Minne tämä johtaa?

Ei minnekään! Luovuttaa. Ja juuri silloin, kun on jo tyystin luovuttanut, kun on kaatumaisillaan polun varteen, juoksijan valtaa voimanpuuska, kuin ilmestys. Mistä se tulee, sitä ei voi tietää. Enää ei tunne edes omia askeleitaan. Enää ei juostakaan kuin maan kamaralla vaan taivaalla. Tämä tunne - taivas - kestää hetken. Sitten vain jatkaa juoksemistaan. On päästy Loputtomuuteen. Maalilla ei ole enää merkitystä. Se tulee aikanaan. Jokaiselle omallaan. Aika merkitään kirjaan. Milloin ja minkälainen? Sen murehtimisen on jo ehtinyt unohtaa.

Tõnu Õnnepalu (s. 13. syyskuuta 1962 Tallinna) on virolainen kirjailija, runoilija ja kääntäjä, joka on julkaissut teoksia myös salanimillä Emil Tode ja Anton Nigov. Õnnepalu opiskeli Tarton yliopistossa kasvitiedettä ja ekologiaa vuosina 1980-1985 ja työskenteli Hiidenmaalla Laukan koulussa biologian ja kemian opettajana vuodet 1985-1987. Hän julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa vuonna 1985 ja on sittemmin työskennellyt vapaana kirjailijana, kääntäjänä ja toimittajana (vuosina 1989-1990 Vikerkaar-lehdessä). Hän on kääntänyt viroksi muiden muassa Charles Baudelairen, Albert Camus'n, Allen Ginsbergin, François Mauriacin ja Marcel Proustin teoksia. Õnnepalu saavutti maailmanlaajuista kuuluisuutta vuonna 1993 esikoisromaanillaan Enkelten siemen (vir. Piiririik). Romaani käännettiin 14 kielelle. Erkki-Sven Tüürin kuoroteos Inquiétude du Fini perustuu Õnnepalun tekstiin.

Kirjokansi on julkaissut aiemmin Tõnun teokset Paratiisi, Vilsandin kesä, Lopetuksen enkeli, Valheiden katalogi ~ Englantilainen puutarha sekä Pariisi.

Venäläisen sotilaan Sergein päässä kuuluvat äänikirjan tavoin inkeriläisen mummon kertomukset Siperiaan karkotuksesta, talvisodasta - elämästä Stalinin terrorin alaisuudessa. Mummo oli kertonut Sergein lapsuudessa vuosikymmenten takaisista tapahtumista ja ihmisistä - suomeksi. Sergein isä ei puhunut kotona suomea, koska äiti oli venäläinen ja suomen kieli oli häpeällinen asia.

Vasta Ukrainan rintamalle pakotettuna Sergei muistaa ja ymmärtää mummon kertomuksia juuri suomeksi. Juoksuhaudoissa, korsuissa, taistelujen keskellä kaikuvat isoäidin tarinat. Sergei havaitsee suoria yhteyksiä nykyisen sodan ja mummon kokeman välillä.

Veren ja kuoleman keskellä Sergei pohtii kuka hän on, mihin hän kuuluu ja mitä hän tekee tässä mielettömässä sodassa.

Arvi Perttu (s. 1961 Petroskoi, Venäjän Karjala, muttanut Suomeen 2001) on Lieksassa asuva kirjailija. UNIA SODASTA on hänen 11 teoksensa.

Pienessä mökissä kasvaa lapsi yhdessä eristäytyneen äitinsä kanssa. Mökin lähellä on syvä lampi, jonka yllä joskus lensivät sudenkorennot. Äiti kertoo tarinoita, joissa isä on vuoroin kadonnut, hukkunut tai ampunut itsensä. Kylän koulussa lapsi tuntee olevansa ulkopuolinen, outo tarkkailija, jonka vain opettaja näkee.

Kun yksinäisyys imee valon maailmasta, on löydettävä tikkaat ylös pimeimmästä kaivosta. Metsän hiljaisuudessa on kauneutta, kuuluu salaisuuksia, häilyy näkyjä. Tumminkin yötaivas on hetken kultaista tähtipölyä.

Näkyjä on riipaisevan herkkä tarina kasvusta omaksi itseksi, rakastetuksi vailla sukupuolta tai nimeä.

Marjo Lanér on outokumpulainen kirjailija, jolle rikkautta ovat mielikuvitus, puhdas luonto, perhe ja ystävät. Hän on luonnostaan keräilijä, kertyy koriin sitten sieniä, sankoon marjoja, tai pääkoppaan tarinoita. Haahuilu metsissä, rannoilla ja puutarhassa on hupia. Motoksi muotoutuisi "Pienestä asti pienten puolella."

Marjo on valmistunut filosofian maisteriksi kulttuurintutkimuksen koulutusohjelmasta. Häneltä on aiemmin ilmestynyt kolme novellikokoelmaa ja kolme pienoisromaania.

"Olen kuullut tarinoita aina. Kirjoittamalla koen saavani maailmasta otteen. Kuudennen kirjan kohdalla huomaan rauhoittuneeni. Lauseet lipuvat luokseni luonnostaan kuin maisema järvellä meloessa. Tunnustelen sanoja. Ne ovat kuin aamuja, joiden johdattamina päädyn uusiin paikkoihin. Näkyjen maisemasta tuli minulle toinen koti, heijastus lapsuuden metsästä, jonka rauhaa yhä rakastan."

Sinusta on kirja kenestä tahansa, kaikista meistä. Tai ainakin meistä, jotka yhä istuvat haaveittensa huoneessa eivätkä suostu poistumaan niin kauan kuin on toivoa edes yhden unelman kiinni saamisesta.

Sinusta on tarina yksin olemisen ristiriitaisuudesta, ikääntymisestä, sekä kaipauksen ja rakkauden kauniista kangastuksista. Ja muistoista, joihin ei voi tai kannata täysin luottaa.

Sinusta kertovaan tarinaan kietoutuvat myös havainnot olemisen rajallisuudesta. Siitä, kuinka helposti kaikki tämä tässä ja nyt voikaan rikkoutua.

Niina Holopainen on joensuulainen opettaja, joka nauttii kirjoittamisen lisäksi ainakin hitaista aamuista, sattumanvaraisista innostumisista ja onnistuneiden lenkkien jälkeisistä endorfiiniryöpyistä. Sinusta on hänen esikoiskirjansa.

Selma Salmisen asema urakkariidan ja nihkeänkostean avioliiton puristuksessa on tukala, vaikka vielä tarinan alussa arkinen. Urakoitsija on pysäyttänyt Salmisten rakennuttamassa talossa työt vaan ei aikaa. Muuttopäivä lähestyy armoa suomatta ja urakoitsija haluaa lypsää lisää rahaa. Selma päättää olla alistumatta urakoitsijan ahneuteen ja ryhtyy etsimään kirjallisia todisteita olemattomista laskutuksista sekä tekemättömistä töistä. Suoranaisista sopimusrikkomuksista.

Yksityisissä tutkimuksissaan Selma sotkeutuu tietämättään verkostoihin, joiden toiminta ei kestä päivänvaloa. Hyvä jos yön valoakaan. Kuka on tietoisen tarkoituksellisesti rikollinen? Vai ovatko kaikki omalla tavallaan "vain" olosuhteiden ja talousjärjestelmän uhreja?

Synkimpinä hetkinään Selma kyselee itseltään, toistuuko hänen elämässään sukukirous. Vai löytääkö hän kaiken kaaoksen keskeltä myös oikeaa,vilpitöntä rakkautta?

Valarikko on pirullisen ovela, monitasoinen sekä elämänmakuinen romaani nykysuomalaisesta rakentamisesta. Äijien kulttuurista, jossa rakennuttaja saattaa olla sekä urakoitsijan että lakimiehen armoilla.

Sari Peitsenheimo asuu Jyväskylässä, missä hän on myös syntynyt ja suorittanut historian maisteriopinnot. Leipänsä hän tienaa te-hallinnon asiantuntijana. Parin kymmenen vuoden työrupeamansa työllisyyden ja työttömyyden hoidon parissa on jättänyt oman jälkensä hänen esikoisromaaniinsa Valarikko. Näinä vuosina hän on kuullut monenlaisia tarinoita, joista ei puutu yhteiskunnallista tasoa. Ajatuksiaan hän virkistää kävelyretkillä luonnossa, "ja saattaahan siellä liian lennokkaita tuulettua taivaan tuuliin". Lisäksi hän harrastaa kuntosalia, joogaa, tanssia, vesijuoksua ja vaihtelevalla aktiivisuudella esimerkiksi keramiikan tekemistä.

Käännösvalikoima keskittyy Mati Untin varhaisempaan tuotantoon, 1970-luvun kolmeen pienoisromaaniin ja viiteen lyhyeen lapsuusajan muistumaan, teksteihin, jotka vuosikymmenten saatossa eivät ole menettäneet rahtuakaan modernista otteestaan, eksistentiaalisesta ilmaisuvoimastaan, intensiteetistään eikä aitoudestaan. Kirjan lopussa on kirjallisuudentutkija Kalev Keskülan laaja artikkeli Vooremaan eksistentialisti kaupunkilaiskirjailijana, katsaus Mati Untin lähes koko kirjalliseen tuotantoon.

Olen aina tottunut ajattelemaan ja puhumaan Mati Untista kuin nerosta, koska virolaisesta kirjallisuudesta löytyy todella vähän yhtä hyviä teoksia kuin Untin teokset ovat, ja jos jonkun on täytettävä kansalliskirjallisuudessa neron osa, niin miksipä ei hänen. Mutta toisaalta myös sen vuoksi, koska hän muistutti kaikin tavoin neroa. Minun mielestäni "nero" tarkoittaa aina jotain tunteellista, yllätyksellistä, luovalla tavalla epäadekvaattia, ja juuri sellaisena Mati Unt mielellään esiintyi - niin elämässä kuin kirjallisuudessa. [.] 1970-luvulla Mati Untista kehkeytyi elävä terävä-älyisyyden henki virolaiseen kirjallisuuteen. Hänellä oli erityinen kyky siepata ilmasta enteitä ja ideoita, hänen kaiken uuden puoleen kurotteleva sielunsa oli altis kaikkinaisille jännittäville vaikutteille. Merkitykseltään hänen rinnalleen voi asettaa vain suuren rationaalisuuden hengen, Jaan Krossin - mahtavia molemmat. (Kalev Kesküla, kirjassa Undi-jutud - Mälestusi Mati Undist, 2008.)

Mati Unt (1.1.1944-22.8.2005) oli virolainen kirjailija, esseisti ja teatteriohjaaja. Mati Untin teoksia on suomennettu useita, joista merkittävin on 1979 ilmestynyt Sügisball (suom. Syystanssi).

Kirjan on suomentanut Jouko Väisänen.

Talvista Joensuuta ravistelee brutaalien okkultististen murhien sarja. Rikoskomisario Ilkka Rajakorpi ryhtyy selvittämään uransa vaikeinta tapausta, jossa murhaaja leikittelee poliisin kanssa jättäen järkyttävän julmat signeerauksensa rikospaikoille.

Murhien selvittäminen saa yllätyksellisen käänteen, kun paikallinen hevitrio pääsee osallistumaan tutkintaan.

Pedon merkit sukeltaa ihmisen mielen ja sielun synkimpiin sopukoihin. Näiden kansien välissä on verethyytävä ja tiheätunnelmainen tarina, joka ei päästä lukijaansa lihakoukkumaisesta otteestaan.

PEDON MERKIT on eittämättä parasta Savo-Carelia noiria, mitä rahalla saa!

Iiro Meriläinen (s. 1980, Lieksa) on joensuulainen luokanopettaja, kirjailija ja vanha hevari. Pedon merkit on hänen esikoisteoksensa.

Koulutukseltaan Meriläisen poika on valmistunut Joensuun yliopistosta filosofian maisteriksi pääaineenaan englanninkielinen kirjallisuus ja kulttuuri.

Lieksassa vietetyt nuoruusvuodet ovat eittämättä jättäneet jälkensä Meriläisen omintakeiseen huumorintajuun. Pohjoiskarjalainen kotiseuturakkaus näkyy myös voimakkaasti hänen kirjallisissa tuotoksissaan.

Raskaan hevimusiikin ja satunnaisen kuntosaleilun ohella Meriläisen aika kuluu perheen ja ruoan parissa puuhastellen.

Havahtuminen sukuhaudan äärellä. Keitä ovat nämä edeltäni menneet ja mitä minä kannan heistä mukanani omassa elämässäni? Mitkä syyt ja seuraukset ovat läsnä minussa? Mistä eletystä elämästä hiljaiset hautakivet vaikenevat?

Pohdinnat hautausmaalla synnyttävät sukutarinan, joka alkaa vuodesta 1871 ja jatkuu näihin päiviin. Tuloksena on romaani, savolainen sukusaaga, joka johdattaa lukijansa ja kokijansa ylisukupolviseen tarinaan, joka tarjoaa samastumispintaa jokaiselle.

Kirjailija ja toimittaja Anne Tarsalainen on kirjoittanut mieltä raastavan ja sielua silittelevän romaanin ihmisestä ajan virrassa. "Älä kulje hauta ohi" on vavisuttava teos, joka suo mahdollisuuksia itseymmärrykseen ja anteeksiantoon.

Anne Tarsalainen on tuusulalainen vapaa toimittaja, kirjailija ja kirjoitusryhmien ohjaaja. Hän on julkaissut runokirjan, tietokirjoja ja novellikokoelman.

Tarsalainen asuu miehensä kanssa vanhassa talossa, jota ympäröi luonnonmukainen puutarha. Keväästä syksyyn asti hän viihtyy riippumatossa hyvä kirja kädessään.

Lisätietoja Anne Tarsalaisen kuulumisista: www.tarsalainen.com

Syyskesä 1991, revennyt rautaesirippu ja vapaus! Interrail-ajan kasvatit Taru ja Santeri syöksyvät rämisevällä Kleinbussillaan leppeän ilmaston ja halpojen hintojen houkuttelemana historian ryöppyävään virtaan. Unkarin maaseudun mökkipahasesta käsin, huolten ja houkutusten tuolta puolen, ystävykset aikovat loihtia maailman taidehistoriaa ravistelevia mestariteoksia.

Idyllin varjossa väijyy kuitenkin ankarampi todellisuus, eivätkä työrauhaa edistä myöskään Tarun onneton rakastuminen vuokraisännän vaimoon tai yhä pahaenteisemmiksi muuttuvat uutiset kotoa.

Kylmän ja sateiden myötä on unelmoijien viimein kohdattava omat ja maailman rajat. Mutta vaikka siihen Suomeen, josta lähdettiin, ei enää ole paluuta, ilmestyy elämänjanoisten silmien eteen aina myös uusia mahdollisuuksia. Tai ainakin uusia kangastuksia.

Osalliset on rosoinen ajankuva nuoruudesta, naiiviudesta ja hetken lepattavasta toivosta. Taiteilija-, rakkaus- ja matkakertomus lienee myös kaikkien aikojen ensimmäinen romaani sarjakuvan tekemisestä.

Tapio Puhakka on syntyjään raumalainen, Helsingissä asuva kirjailija.

Hän on julkaissut aiemmin romaanin Romanialainen prinssi (Kirjokansi, 2016) ja kaksi sarjakuvaromaania (Näkyjä, 2000 ja Oletko valmis?, 2010).

Puhakka on tehnyt pitkän työuran käytettävyysasiantuntijana, ja hän on toiminut myös muun muassa kuvittajana, animaattorina, pilapiirtäjänä ja sarjakuvaopettajana. Kestävyysjuoksua, mökkiremontointia ja luontoaktivismia harrastava Puhakka on peruskoulutukseltaan kuvataideopettaja.

Kuvata vai jättääkö koko juttu sikseen? Kuka auttaisi arvioimaan, mikä on oikein silloin, kun valokuvasarjan aihe tuntuu itsestä tärkeältä mutta oma vasemmistohenkinen kulttuurikupla pitää dokumentaarista valokuvaa vaarallisena? Parhaan ystävänkin kanssa sukset menevät pahemman kerran ristiin.

Vuonna 2016 Silla Simone tarkasteli katupartio Soldiers of Odinin toimintaa epätyypillisen henkilökohtaisella otteella, joka herätti sekä kiitosta että kummastusta. Nyt hän kertoo, miksi hänen lähestymistapansa ristiriitaiseen kuvauskohteeseen oli niin poikkeuksellinen.

Simone lähestyy poliittisesti latautuneita aiheita lempeästi mutta tinkimättömästi. Omakohtaiset ja intiimit kokemukset Soldiers of Odinin kerhohuoneelta, Aalto-yliopiston luentosaleista ja Kööpenhaminan vapaakaupunki Christianiasta lavenevat eettisiksi pohdinnoiksi valokuvaajan vastuusta, lähimmäisenrakkaudesta, moraalittomuudesta, rehellisyydestä, sukupuolesta ja poliittisen taiteen vaikutusmahdollisuuksista.

Pohjois-Karjalassa varttunut Silla Simone (s. 1991) on Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulusta valmistunut valokuvataiteilija, kirjailija ja valokuvauksen opettaja. Simone asuu ja työskentelee Kööpenhaminassa.

Simonen esikoisteos, katupartion toimintaa lähietäisyydeltä tarkasteleva valokuvakirja Soldiers of Odin & vieras (Sammakko) julkaistiin keväällä 2018.

Jumala palaa maan päälle, mutta hieman toisessa olomuodossa kun on ollut tapana uskoa. Keskuuteemme palannut Jumala 2.0 ei ole suuri armo eikä rakkaus, vaan silkka suorasanallisuus ja totaalinen mielistelemättömyys.

Kapellimestarina Kaikkivoivan Luojan paluulle toimii Isä Mikro, joka avaa kanavan Kaikkivaltiaalle ja päätyy Herransa oikeaksi kädeksi, kun tämä tekee itseään tiettäväksi ihmiskunnalle. Sillä Jumala 2.0 haluaa uusintaa suhteensa luomuksiinsa, omiin kuviinsa. Hän tutustuu eri-ikäisiin ihmisiin ja oppii maanpäällisestä elämästä suuria, satuttavia ja kauniita asioita erityisesti lapsilta ja vanhuksilta. Ja kyllä vain: romaanin lopussa on sovitus.

Jumala 2.0 on räävitön romaani meistä ihmisistä, jotka olemme luoneet itsestämme jumalankuvan. Tekopyhyyttä, ulkokultaista vanhurskautta ja fanatismia rienaava Jumala 2.0 tarjoaa lukuisia mahdollisuuksia sekä mielensäpahoittamiseen että syvään nauruun ja suuriin kosketuksiin.

Jumala 2.0 ei pilkkaa jumalia vaan tekee jumalista inhimillisiä. Jos öylätti ja viini menevät romaania lukiessa väärään kurkkuun, saattaa peiliin katsominen auttaa. Tai sitten ei.

- Uskon, että maailmassa olisi vähemmän vihaa, jos ihmiset näkisivät enemmän aivastavia vauvoja, Jumala sanoi.

Jaakko Utter on helsinkiläinen luova johtaja, joka pyrkii huumorin ja humaaniuden avulla käsittelemään sattumanvaraista maailmaa. Jumala 2.0 on Jaakko Utterin esikoisteos.

Sumerit, nuo muinaiset mesopotamialaiset, kirjoittivat jumalten ja ihmisten seikkailuja nuolenpääkirjoituksella savitauluihin. Tähän runoteokseen on koottu sumerien myyttisiä, jumalten teoista kertovia runoja ja kuninkaanhovin rakkauslaulujen nimellä tunnettuja eroottisia runoja, joissa kokijat ovat ihmisiä.

Ilo, halu ja huumori helmeilevät ihmisten kohtaamisissa.

"Yhtä suloiset kuin hänen sanansa
ovat hänen salaiset paikkansa
ja yhtä suloiset kuin
hänen salaiset paikkansa
ovat hänen sanansa."

Näin puhuu kuningas hovin rakkauslauluissa.

Eräässä toisessa laulussa tavernan juomanlaskijatar viestii ihailijalleen:

"Laitat oikean kätesi jalkojeni väliin,
vasen pitelee päätäni,
ja kun olet painanut suusi omaani vasten
kun pitelet huultani hampaissasi
silloin sinun tulee antaa minulle valasi."

Arkeologien ja sumeriologien ansiosta sumerien kiehtova sanataide on myös nykyihmisten ulottuvilla. Kokoelman runot on valikoitu ja suomennettu Thorkild Jacobsenin englanninkielisistä käännöksistä.

Joensuulainen Minna Ronkainen on alun perin tempautunut maailmalle yläsavolaisesta pikkukylästä, jossa oli enemmän lypsykarjaa kuin asukkaita, mutta luovuutta ruokkiva aito meininki. Pohjois-Karjalaan hän on päässyt maamme pääkaupungissa sekä Englannissa vietettyjen opinto- ja uravuosien jälkeen.

Ronkainen tunnustautuu ylpeästi ikuiseksi maalaiseksi. Kirjailijan mielestä suomalaisen ratsuväen (jos sellainen vielä olisi tai tulisi) paikka olisi ehdottomasti Lappeenrannassa.

Aiemmat kirjalliset tuotokset: Ratsuväen vallankumous ja muita kertomuksia (2019), Tulikukon vuosi (2017), 82140 Kiihtelysvaara (2016). Lisäksi hän on savontanut Antoine de Saint-Exupéryn: Ee mikkään kaaheen iso ruununperillinen (2021) sekä kääntänyt maailman ensimmäisen kirjan - Enheduanna: Suurisydämisin valtiatar. Runoja jumalatar Inannalle (2021).

Raikas tuulahdus menneisyydestä! KEVEITÄ ASKELIA JA KELMINTÖITÄ on viihdyttävä kokoelma lyhyitä mutta sitäkin riemukkaampia tositarinoita Viipurista liki 400 vuoden takaa. Ja vaikka maailma onkin noista päivistä jo muuttunut, niin myös 1600-luvulla kaupungissa oli tapana juhlia ja juopotella, tapella ja saunoa, hieroa kauppaa, huorata, rakastua ja pettyä, ja rakastua uudelleen - aivan kuten tänäkin päivänä. Teoksen myötä meille tarjoutuu tilaisuus tutustua kattavaan määrään ammoisia oman elämänsä sankareita. Esiin pääsevät puukkojaan heiluttelevat humalaiset talonpojat, nyrkein ynnä hampain kunniaansa puolustavat porvarisherrat, paheelliset pappismiehet, niskuroivat rengit ja kiukustuneet piiat, himokkaat lesket, äkäiset räätälit, sepät sekä sotilaat, ja niin edelleen - kaikki enemmän tai vähemmän osallisia mitä erilaisimpiin yhteisöään järkyttäneisiin skandaaleihin.

Antti Palmroos on koulutustaustaltaan sekä arkeologi että puuseppä - ja elämänkatsomukseltaan vannoutunut luonnonystävä ynnä ympäristönsuojelija. Historian tutkimiseen hän sai kutsumuksen jo vuosia sitten sukututkimusharrastuksen myötävaikutuksesta. Näistä päivistä lähtien hänen voikin katsoa tuhlanneen vapaa-aikaansa säästelemättä Karjalan alueen menneisyyden selvittelyyn - painottuen erityisesti 1600-luvun tapahtumiin. Palmroos vaikuttaa nykyisellään kotikylässään Juuan Nunnanlahdessa, jonne hän paluumuutti tyytyväisenä miehenä vuonna 2021.

Irvine Welsh julkaisi 30 vuotta sitten romaaninsa Trainspotting, joka sijoittuu Edinburghiin. Mutta osataan sitä elää muuallakin - esimerkiksi Savo-Kainuussa. Tarjolla on mustanpuhuvaa huumoria, murteellista kieltä, armottoman vikkelää menoa - ja rosoista, elämänmakuista romantiikkaa.

Toni Hynynen, on yläsavolaisella kirkonkylällä 1976 syntynyt tilastovirhe. Oppivelvollisuuden päälle hän on kouluttautunut niin, että on työskennellyt Turku-Kajaani välillä sekä hitsaajana, että perinteisenä käsityömetsurina. Näinä vuosina myös kadut ovat opettaneet sen, mitä hamppi siellä selvitäkseen tarvitsee ja heille, kaikista hyljeksityimmille, Hynynen kirjoittajana äänensä omistaa.

Nykyään hän asuu Sukevalla jossa jengiläisiä edustavat sudet. Metsät ja vesistöt kutsuivat metsästäjä-keräilijää. Sienestys, marjastus ja kalastus takaavat hänelle hyvän päivän ja lopulta elämän. Hän harrastaa pyörävaellusta ja on pisimmillään sotkenut aina Jäämerellä saakka. Hän myös juoksee ja käy kuntosalilla.

Hullut Jumalat on esikoinen, mutta jatkoa seuraa.

"Ihmisille saa tehdä mitä tahansa,
kunhan he vain nauttivat siitä."

Nihilismin myytin yhteiskuntafilosofiset esseet osoittavat, ettei nykykulttuurin kritiikin tarvitse olla älytöntä tai huumorintajutonta ollakseen vakavaa. Perinteiset jakolinjat pannaan iloisesti pirstaksi, kun Lassila paljastaa länsimaiden rappion olevan vain toiveajattelua, kipeää omatuntoamme salvaava haavekuva. Sananvastuun, globalisaation ja poliittisen polarisaation siekailemattomaan kuritukseen osallistuvat myös Nietzsche, Marx ja stoalaiset.

Lauri Taneli Lassila on torniolainen kirjailija. Hän on opiskellut elokuvaa Turussa ja yhteiskuntatieteitä Jyväskylässä sekä kirjoittanut toimittajana mm. Aamulehteen, Filmihulluun ja Kulttuurivihkoihin.

Kukaan ei voi nimittää kaupunkia omakseen, eivät edes ne kymmenennen polven pariisilaiset, jotka kenties elävät noiden Saint-Louis´n saaren vanhojen talojen korkeiden ikkunoiden takana. Kaupunki tekee kaikista yhtä lailla vieraita ja yhtä lailla omia. Alkuasukas? Mutta kaukaiselta maalta saapuu kulkija, katsoo noita taloja, katuja, puita ja ihmisiä tietämättömin lapsensilmin, ja kaikki tuo on hänen. Sen hetken kaikki tämä on hänen ja Saint-Louis´n saaren alkuperäisasukas voi happamin naamoin vetäistä korkeat ikkunanpuolikkaansa kiinni: turistit! Turistit ja heidän älytön hälinänsä, päämäärätön kiertelynsä edestakaisin, mutta sekin kuuluu Kaupunkiin ja katoaa Kaupungin kyltymättömään nieluun, niin kuin kaikki. Aamuun mennessä katu on jälleen autio, aurinko nousee ja valaisee kuin ensimmäistä päivää.

Tõnu Õnnepalu (s. 13. syyskuuta 1962 Tallinna) on virolainen kirjailija, runoilija ja kääntäjä, joka on julkaissut teoksia myös salanimillä Emil Tode ja Anton Nigov. Õnnepalu opiskeli Tarton yliopistossa kasvitiedettä ja ekologiaa vuosina 1980-1985 ja työskenteli Hiidenmaalla Laukan koulussa biologian ja kemian opettajana vuodet 1985-1987. Hän julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa vuonna 1985 ja on sittemmin työskennellyt vapaana kirjailijana, kääntäjänä ja toimittajana (vuosina 1989-1990 Vikerkaar-lehdessä). Hän on kääntänyt viroksi muiden muassa Charles Baudelairen, Albert Camus'n, Allen Ginsbergin, François Mauriacin ja Marcel Proustin teoksia. Õnnepalu saavutti maailmanlaajuista kuuluisuutta vuonna 1993 esikoisromaanillaan Enkelten siemen (vir. Piiririik). Romaani käännettiin 14 kielelle. Erkki-Sven Tüürin kuoroteos Inquiétude du Fini perustuu Õnnepalun tekstiin.

Kirjokansi on julkaissut aiemmin Tõnun teokset Paratiisi, Vilsandin kesä, Lopetuksen enkeli sekä Valheiden katalogi ~ Englantilainen puutarha.

Osku makasi vaiti vieressäni näreikössä. Hengityshöyrystä näki kuitenkin, että mies oli elossa.
Äkkiä tuo aukaisi silmänsä ja vaikersi hiljaa.
- Elkku, tapa minut! Lyö kalsulla päähän! Mie en jaksa ennää.
- Saat olla varma, että en tapa! Mieluummin kuollaan molemmat tähän kuusen
perseeshen. Toivottavasti ollaan ees kotimaan lumilla.

Eelis Apukka lähtee jouluna 1931 Lapin Sattasesta tunturierämaan poikki Neuvosto-Venäjälle tavoittelemaan avarampaa maailmaa ja parempaa elämää. Eeliksen ja kumppaneiden tie vie Muurmannissa internointiin, Pietarissa Krestyn vankilaan, karulle metsätyöpunktille Äänisestä itään ja Vjetkan kolhoosiin Karjalan Tasavallassa. Koettelemusten jälkeen uusi elämä tuntuu aukeavan toimittajana Petroskoissa. Mutta unelma muuttuu painajaiseksi, vainojen silmukka kiristyy. Kansallisuudesta tulee rikos. Lopulta Eeliksen on ratkaistava, jäädäkö vai lähteä. On päätettävä, mikä elämässä on sittenkin tärkeintä.

Kirjoittaja on Eelis Apukan pojantytär. Kirjan tositapahtumapohjana ovat Etsivän keskuspoliisin seurantaraportit, kuulustelupöytäkirjat, kirjeet sekä aikakauden lehtikirjoitukset ja tutkimuskirjallisuus.

Miia Apukka (s. 1968) on juuriltaan lappilainen (varttisavolainen, isänäiti Puumalasta), valtiotieteiden maisteri Helsingin yliopistosta, viestintäjohtajana mm. Destiassa ja Liikennevirastossa. Miia kävi lapsuutensa koulut Sallassa, josta peräisin on vinksahtanut huumorintaju. Miian sydäntä lähellä ovat Suomen ja Neuvostoliiton historian tutkimus sekä kaikenlainen lueskelu. Motto: "Kohtuus on hyve, mutta liioittelu hauskempaa."

"Itään ja takaisin" on Miia Apukan esikoisteos.

TERVEISIN TAPAN kokoaa yhteen runoilijan tähänastisen tuotannon helmiäiset ja merkitykset. Näiltä riveiltä, näiden rivien välisestä löytyy sanan mahti ja ihmisen maailma sellaisena, kun se on syytä ylöskirjata, tuntea, kokeakin.

Tapani Tavi (s. 1962, Savonlinna) on runoilija ja kirjailija. Tapani esittää runoja, pitää runotaulunäyttelyjä ja opettaa kirjoittamista. Hän asuu Kittilässä ja ylläpitää kirkonkylällä Runohuone ry:n galleriaa.

Kymmenen tarinaa pienestä Salokylästä, joka voisi olla mikä tahansa kylä Suomessa. Kymmenen tarinaa kyläläisistä, jotka ovat persoonia, orikinelleja, ja jotka ovat eläneet itsensä näköisen sekä itsensä oloisen elämän. Kymmenen tarinaa kadonneesta maasta, hävinneestä maaseudusta, menneistä maaseudun asukkaista sekä elämäntavasta, jota ei enää ole, jota ei enää koskaan tule.

Kirjailija Mikko Haaksluoto herättää sanoillaan eloon 1970- ja 1980-lukujen maaseudun ja nostaa esille ihmisyyden. Tarinat ovat kuin oikeasti elettyä elämää, henkilöt puhuvat ja toimivat kuten pienessä yhteisössä elävien tuleekin. Kymmenellä henkilökuvallaan Haaksluoto luo romaanin, joka herättää eloon jotain kadonnutta ja kaivattua.

Orikinellit on suurenmoinen ja syvän tragikoominen kunnianosoitus menneen ajan maaseudulle ja sen asukkaille.

Kirjailija Mikko Haaksluoto on syntynyt Kerimäellä vuonna 1974. Nykyään hän elää Kotkassa ja tienaa elantoaan rakennusinsinöörinä suunnittelutehtävissä. Haaksluoto on naimisissa kuvataitelija Aleksandra Hintsalan kanssa ja hänellä on kaksi poikaa. Orikinellit on Haaksluodon 11. julkaistu kirja. Sitä ennen häneltä on ilmestynyt viisi novellikokoelmaa, kolme runoteosta ja kaksi romaania. Hänen teoksissaan liikutaan usein eteläsavolaisessa maalaismiljöössä menneillä vuosikymmenillä.

Kirja johdattelee lukijan
suomalaisen sieniperinteen pariin.
Kirjassa esitellään noin 30 ruokasientä.
Kaikki lajit ovat yleisiä ja melko helposti tunnistettavia.
Lisäksi esitellään vaarallisimmat myrkkysienet.

Topi Linjama on joensuulainen sieniharrastaja. Topi on filosofian maisteri, musiikkitieteilijä ja tekstinteon ammattilainen. Ruokasieniä hän on harrastanut intohimoisesti parikymmentä vuotta. Topi on Pohjois-Karjalan Sieniseuran sihteeri.

Topi on avustanut mm. Suomen Luontoa, Maaseudun Tulevaisuutta ja Lapsen Maailmaa. Hän on kirjoittanut tuhansia lehtiartikkeleita, blogitekstejä, kolumneja ja pakinoita, toimittanut kirjoja, kirjoittanut runokirjan Varjo tarttuu peiliin (Kirjokansi 2018) ja vetänyt kirjoittajakursseja. Uusin teos, musiikkitiedettä popularisoiva Matkaopas Matteus-passioon, (2020) sai sanomalehti Karjalaisen Vuoden kulttuuriteko 2020 -palkinnon.

Topi toimi isätyöntekijänä Pelastakaa Lapset -järjestössä 2014-17 ja sai 2018 STM:n Vuoden isä -tunnustuspalkinnon.

Syvässä työssä on kyse havahtumisesta siihen, miten tosiarvokasta aikasi on sinulle. Palautat itsellesi määräysvallan aikasi käyttöön. Samalla voimistuu tunne työn ja elämän merkityksellisyydestä.

Koloveden kansallispuistossa, Käköveden kevättalvisissa maisemissa Pauliina Kainulainen viritteli keskusteluja ystävänsä kanssa hiihdellessään. Vuoropuhelusta ja pohdinnasta kumpusi tämä kirja, joka luo näköaloja väljemmästä elämästä.

Mukaan keskusteluihin "liittyi" Georgetownin yliopiston tietojenkäsittelytieteen professori ja suosittu luennoitsija Cal Newport. Hänen vuonna 2016 julkaisemassaan teoksessa Deep Work - Rules for Focused Success in a Distracted World olevat pohdinnat merkityksellisestä työstä ovat esillä myös tämän kirjan sivuilla.

Syvä työ - hyvä työ -kirjan tavoitteena on tuoda myötätuntoa ja lohtua sekä aineksia kasvattaa itseymmärrystä sellaisten kanssanisäkkäiden elämään, jotka ovat uupuneet tai uupumisen partaalla työssään.

Kun ihmiset uupuvat työelämässä tai tuntevat työnsä merkityksettömäksi, ei syy ole työtä tekevissä ihmisissä, vaan työkulttuurissa ja työtä sokeasti palvovassa yhteiskunnassa. On siis korkea aika muuttaa sekä yhteiskuntaa että työkulttuuriamme.

Pauliina Kainulainen asuu Pohjois-Karjalan suurten järvien lähellä ja etsii mahdollisuuksia tehdä syvää työtä luontoyhteytemme elvyttämiseksi. Hän on teologian tohtori, pappi, kansalaistoimija ja tietokirjailija.

RIKKONAISIA on kaksi erillistä pienoisromaania perheistä, joissa äiti on perheen pää. Äidin yhteys lapsiin on kateissa.

Puolet musta kertoo Merrusta, jonka traumaattinen nuoruus ajaa ulkomaille, mutta jonka on palattava hoitamaan pian kuolevaa äitiä. Merru ei aikanaan halunnut jakaa asioita äidin kanssa, nyt kun haluaisi, se tuntuu myöhäiseltä.

Kadonneissa ongelmana on poissaoleva äiti, jonka mielenterveys ei ole kunnossa. Äidin mustanpuhuva varjo vie hapen kodista, myös Nealta, lukionsa kesken jättävältä tyttäreltä. Minne asti on mentävä, että tuska irrottaa otteensa?

Mitä kaikkea ihminen voi unohtaa, ja miten paljon on liikaa kenenkään kannettavaksi? Voiko toiselle, saati itselleen, antaa anteeksi mitä vain?

Marjo Lanér on outokumpulainen kirjailija, jolle rikkautta ovat mielikuvitus, puhdas luonto, perhe ja ystävät. Hän on luonnostaan keräilijä, kertyy koriin sitten sieniä, sankoon marjoja, tai pääkoppaan tarinoita. Haahuilu metsissä, rannoilla ja puutarhassa on hupia. Motoksi muotoutuisi "Pienestä asti pienten puolella."

Lanér on valmistunut filosofian maisteriksi kulttuurintutkimuksen koulutusohjelmasta. Häneltä on aiemmin ilmestynyt kolme novellikokoelmaa ja yksi pienoisromaani. Uusin kirja RIKKONAISIA sisältää kaksi pienoisromaania.

Hänen nimensä on Pippuri, Arto Pippuri. Musiikin monitoimimies, opettaja, yhteiskunnallinen vaikuttaja, yhdistystoimija, poliitikko, isä, aviomies ja paljon muuta. Sitä kaikkea on Arto Pippuri ja siitä hänet tunnetaan varsinkin Joensuussa, jossa hän on pääosan elämästään viettänyt.

Tässä Jarkko Kempin kirjoittamassa elämäkertakirjassa paneudutaan Arton taipaleeseen, joka kuljetti hänet Savonrannalta Sudeetti-Savoon eli Pohjois-Karjalaan.

Haastatteluihin perustuvassa kirjassa käydään läpi Arton sukutaustat, opinpolut, opettajan työura, musiikilliset edesottamukset, perhe, harrastukset sekä toiminta yhteisten asioiden parissa.

Jarkko Kemppi (s. 1970 Joutseno) on sotahistoriaan erikoistunut suomalainen historiantutkija ja tietokirjailija. Hän on Viron historian dosentti Itä-Suomen yliopistossa ja sotahistorian dosentti Maanpuolustuskorkeakoulussa.

"Ken on hän, uusi nainen? Onko hän yleensä ollenkaan olemassa? Eikö hän ole nykyaikaisten kaunokirjailijain luovan mielikuvituksen tuote, kirjailijain, jotka vain etsiskelevät huomiota herättäviä uutuuksia? Katselkaa ympärillenne, katsokaa tarkasti, miettikää, ja te tulette vakuutetuiksi: uusi nainen on olemassa."

Aleksandra Kollontain feministisen kirjallisuuden klassikko on yhä vain ajankohtaisempi. Suomennos julkaistaan nyt uudestaan toimitettuna ja lähdeviitteiden osalta täydennettynä versiona.

Aleksandra Kollontai (1872-1952 Moskova) oli venäläinen marxilainen kirjailija, feministi ja diplomaatti. Hänestä tuli maailman ensimmäinen naispuolinen diplomaattiedustaja vuonna 1923, kun hänet nimitettiin Neuvostoliiton edustajaksi Osloon. Kollontai oli Neuvostoliiton täysivaltainen edustaja (vuodesta 1943 suurlähettiläs) Tukholmassa vuosina 1930-1945, missä asemassa hän toimi välittäjänä Suomen ja Neuvostoliiton rauhantunnusteluissa vuosina 1940 ja 1944.

Yli 60 vuotta on kulunut Paulan kansakouluajoista ja elämä palauttaa hänet takaisin lapsuusmaisemiin. Tällä kertaa palvelutalon asukkaaksi.

Muuttotavaroita purkaessaan Paulan menneisyys herää eloon: luokkakaverit, lapsuus sekä nuoruuden kohtalokkaat tapahtumat myllertävät hänen mielessään. Ja kaiken lisäksi hänellä on samana iltana kutsu luokkakokoukseen Punaiselle koululle.

Tuleeko Martti? Toivottavasti Ossi ei tule! Uskaltaako entinen kieppikuningatar ja nykyinen klinkkaava ikäihminen näyttäytyä luokkalaisilleen.

Luokkakaverit on rakkaustarina; sydämellinen, hellän humoristinen ja herkkä nostalgiamatka suurten ikäluokkien elontaipaleeseen.

Tiina Markkanen (s. 1952) on teatterin ammattilainen, alun perin näyttelijä. Joensuun kaupunginteatteriin Tiina tuli vuonna 1989 näyttelijämiehen ja yksivuotiaan lapsen kanssa. Tarkoitus oli vain piipahtaa Itä-Suomessa ja palata Länsi-Suomeen. Toisin kävi. Syntyi toinenkin lapsi ja Tiina asuu sekä vaikuttaa yhä Joensuussa.

Tiina on toiminut Pohjois-Karjalan opiston Teatteri Väkivahvan näyttelijäntyön koulutuksen lehtorina ja ohjaajana. Kirja "Älä näyttele" syntyi opetustyön kokemusten myötä ja se julkaistiin vuonna 2018. Vuodesta 2013 alkaen Tiina on kirjoittanut näytelmiä: "Mummola", "Kuhakuningas" ja trilogia "Luokkakuva" - "Meidän luokka" - "Viiskutoset", joita on esitetty Liperin Roukalahden kesäteatterissa. "Luokkakaverit" on Tiina Markkasen ensimmäinen proosateos.

Mitä kaikkea on onnistuneen stand up-esityksen alla, takana, edessä ja sivuilla? Mitä on syytä ottaa huomioon, ennen kuin astuu hauskuutusta odottavan yleisönsä eteen ja avaa suunsa?

Tässä kirjassa on perustiedot siitä, miten rakentaa onnistunut ja yleisöä naurattava stand-up -keikka.

Opuksessa käsitellään vitsien kirjoittamista, kirjoittamisen erilaisia tyylejä, vitsien rakenteita ja totta kai sitä, miten vitsejä esitetään.

Lisäksi kirja sisältää perusteet stand up -klubin tuottamista sekä alan perussanaston.

Kaiken hyväkkääksi kirjassa on käytännön kokemuksia ja tyyliltään se on asianmukaisen hauska.

Markus Luostarinen (s. 1992) on kuopiolainen stand up -koomikko ja -tuottaja. Keikkoja on tehtynä melkein joka puolella Suomea Helsingistä Ouluun ja Turusta Nurmekseen. Stand up -klubeja Luostarinen tuottaa eri puolilla Itä- ja Keski-Suomea.

Vitsien lisäksi Markus on kirjoittanut rap-lyriikkaa, julkaisukelvottomia novelleja, runoja ja Facebook-kommentteja. Kirjailijaa hänestä ei koskaan pitänyt tulla. Sitä yritti varmistaa keskivaikea lukihäiriö ja kiinnostuksen puute kirjailijan uraa kohtaan.

Lavakoomikon käsikirja pääsi syntymään ihan vain siksi, että kukaan muu ei ollut sitä kirjoittanut.

Kaksi taiteilijaa, omassa elämässään ja yhteisessä kulttuurissamme.

Kaksi vuotta keskinäistä kirjeenvaihtoa, joka käsittelee elämää ja kaikkea sen kaltaista. Kaikkea elämään liittyvää.

Siinä sivussa Kikka Laitinen loi ja tuotti musiikkiaan uudelle kokoelmalleen.

Siinä toisessa sivussa Teppo Kulmala touhusi radioaalloilla ja kirjoitti romaanejaan.

Ja näin syntyi moderni nälkäromaani.

Kirsi-Marja Laitinen (Kikka Laitinen) on valtakunnallisesti tunnettu rokkari, sanoittaja, säveltäjä, kulttuurivaikuttaja ja kirjoittaja. Suurelle yleisölle Laitinen on tullut tunnetuksi mm. yhtyeidensä Gasoline Girls and Petrol Boys sekä Kikka Laitinen Co. lauluntekijänä ja keulahamona. Tuotannossaan ja toimissaan Laitinen korostaa ihmisten tasa-arvoa ja yhteyttä luontoon, ja rakkaus eri sävyineen on hänen aiheitaan. Laitinen on saanut eriomaisia arvioita tuotannostaan (11 omaa albumia sekä paljon muuta sävellettyä tuotantoa muille taiteilijoille). Laitinen on toiminut myös erilaisissa taiteen alueen luottamustehtävissä kuten Suomen musiikintekijät ry., Teosto, Valtion säveltaidetoimikunta ja Yle.

Teppo Kulmala on arvostettu kulttuurikriitikko ja monitaitoinen kirjoittaja. Häneltä on ilmestynyt proosaa, näytelmiä ja tietokirjoja. Kulmala tunnetaan mm. novelleistaan, romaanistaan Tupakoiva kala ja omatyylisestä teossarjastaan Radio Tuupovaara. Kulmala oli pitkään Keskisuomalaisessa kulttuuritoimituksen päällikkönä ja erikoistoimittajana. Hän on populaarimusiikki-, sekä erityisesti kirja- ja teatteriarvostelija, maakunnallisen kirjallisuuden ja kulttuurin esittelijä, kolumnisti, suomentaja ja järjestötoimija. Väitöskirjan Kulmala on tehnyt Hermann Hessestä ja C.G. Jungista. Hän on osallistunut myös useisiin kokoomateoksiin.

"Mutta mistä se tauti tuli? äiti kysyi".

Pielisjärveläinen Ebba sairastuu keuhkotuberkuloosiin 1930-luvun lopussa ja pääsee hoitoon Kontioniemen keuhkotautiparantolaan. Pian talvisota vie Martti-puolison rintamalle sekä lapset ja heidän Siiri-mummonsa evakkoon Lapinlahdelle. Ebba jää potilaaksi parantolaan, minkä jälkeen kaikki on toisin.

Myöhemmin Kontioniemen parantola kutsuu myös aikuistunutta Martta-tytärtä. Sairaalassa hän kohtaa ihmisiä, jotka tunsivat hänen äitinsä, Laululinnun. Syvät salaisuudet avautuvat hiljaa, eletty elämä paljastaa itseään, ja Martan ymmärrystä koetellaan.

Tämän ylisukupolvisen tarinan kertojina ovat äiti ja tytär, jotka kertovat niin yhteisestä kuin yksityisestä elämästä omaäänisesti, omin muistoin ja tuntein. Lopputuloksena on elämän itsensä kokoinen ja ajaton romaani.

Anne-Mari Lemmetyinen (s. 1971) on FM, kirjailija ja kuvataiteilija. Lemmetyinen on kotoisin Lieksasta, mutta on asunut Joensuussa vuodesta 2002 alkaen Espoon vuosien jälkeen. Hän on valmistunut v. 2015 Itä-Suomen yliopistosta äidinkielen ja kirjallisuuden opettajaksi. Kuvallista ilmaisua Lemmetyinen on opiskellut Outokummussa, joten kuvataide ja kirjoittaminen ovat vieneet hänet mennessään. Luovan kirjoittamisen taitoja hän on opetellut muun muassa Kosti Sirosen ja Seppo Järvisen opeissa ja on suorittanut Jyväskylän yliopistossa kirjoittamisen perusopintoja. Lemmetyinen on myös opiskellut lasten ja nuorten sanataideohjaajaksi Snellman-kesäyliopistossa. Toiveiden ja huokausten talot (2022) on hänen esikoisromaaninsa.

Jokaisella on jonkinlainen tavoite. Kuka haluaa tulla rikkaaksi, kuka kuolla, kuka löytää rakkauden, kuka jonkinlaista työtä, kuka elää päivästä päivään, kyllä jokainen päivä itsestään huolehtii. Kenties huomenna tulee katastrofi. Kenties jonkun onnistuu lopulta romahduttaa internet. Kenties tulevat rankat sateet tai ankara kuivuus, kovat pakkaset tai polttavat helteet, vedenpaisumus tai pula vedestä. Mutta miten me näihin voimme vaikuttaa? Matkustajan on päästävä tänään lentokoneeseen, lentokapteenin omalle paikalleen, lentoemännät ja stuertit ovat jo puuhissaan, kaksisataa, kolmesataa ihmistä on valmiina nousemaan taivaalle, tuntematta mitään erityistä, ajatellen jotakin aivan muuta, DHL:n lähetin on löydettävä oikea osoite ja vietävä paketti perille, postikonttorissamme työskentelevän intialaisen miehen on odotettava lounastaukoa vielä kaksi tuntia. Puolalaisen Konradin on purettava ja rakennettava, kunnes koittaa ilta. Kuningattaren on hallittava, kunnes koittaa kuolema. Maailman on kestettävä niin kauan, kunnes Jumala siihen kyllästyy. Muuta vaihtoehtoa ei ole. Onko jollakin?

Tõnu Õnnepalu (s. 13. syyskuuta 1962 Tallinna) on virolainen kirjailija, runoilija ja kääntäjä, joka on julkaissut teoksia myös salanimillä Emil Tode ja Anton Nigov. Õnnepalu opiskeli Tarton yliopistossa kasvitiedettä ja ekologiaa vuosina 1980-1985 ja työskenteli Hiidenmaalla Laukan koulussa biologian ja kemian opettajana vuodet 1985-1987. Hän julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa vuonna 1985 ja on sittemmin työskennellyt vapaana kirjailijana, kääntäjänä ja toimittajana (vuosina 1989-1990 Vikerkaar-lehdessä). Hän on kääntänyt viroksi muiden muassa Charles Baudelairen, Albert Camus'n, Allen Ginsbergin, François Mauriacin ja Marcel Proustin teoksia. Õnnepalu saavutti maailmanlaajuista kuuluisuutta vuonna 1993 esikoisromaanillaan Enkelten siemen (vir. Piiririik). Romaani käännettiin 14 kielelle. Erkki-Sven Tüürin kuoroteos Inquiétude du Fini perustuu Õnnepalun tekstiin.

Siru saa haltuunsa vanhempiensa kirjeenvaihdon ja päättää tehdä lukumatkan perheensä historiaan. Kirjeiden myötä purkautuu elämän sekavainen vyyhti. Se mitä on eletty, onkin erilaista kuin se, miten siitä eletystä on kirjoitettu. Tai miten Siru sen lapsena ja nuorena muistaa kokeneensa.

Kirjeiden äärellä Sirulle avautuu uusi suhde vanhempiinsa. Rinnalla tulevat hänen omat päiväkirjamerkintänsä, jotka käyvät yllättävää vuoropuhelua menneiden aikojen kirjeenvaihdon kanssa. Ulla Vaarnamo on kirjoittanut monen sukupolven romaanin, joka tarjoilee lukijalleen hätkähdyttäviä itseymmärryksen hetkiä ja olemisen oivalluksia.

Kirjailija Ulla Vaarnamo on julkaissut aikaisemmin romaanit Honkain keskellä (Tammi 2002) ja Jäniskuu (Tammi 2007), novellikokoelmat Pyörre (Tammi 2007) ja Tähtien välinen pimeys (Tammi 2005) sekä runokirjan Yksitoista ovea ulos (Kirjokansi 2014). Hän on kirjoittanut myös näytelmiä, kolumneja, pakinoita ja osallistunut kokoomateoksiin. Lisätietoa ullavaarnamo.fi.

Kuikka-Koponen on Suomen legendaarisin silmänkääntäjä. Hän meni hevosen sisään, onki ahvenia lattiasta, irrotti päänsä käräjillä ja muutti allakanlehdet seteleiksi. Kuikasta on tarinoitu ja kirjoitettu 1800-luvulta alkaen. Niin Putkinotkon Juutas ja Saara kuin Simpauttajakin tietävät Kuikan. Hahmo on taipunut myös animaatioelokuvaksi, näytelmiksi ja laturetkeksi.

Kuikan esikuvasta Aapeli Koposesta (1833-1890) on aiemmin kerrottu vain muistitietoa ja kirkonkirjojen merkinnät. Esko Hartikaisen tutkimus esittää Aapeli Koposen elämäkerran laajan asiakirja-aineiston pohjalta ja asettaa Kuikka-legendan ja Aapeli Koposen elämän ristivalotukseen. Koposen lukuisista käräjäjutuista löytyy monen Kuikka-tarinankin juuri.

Aapeli Koponen oli 1800-luvun poikkeusyksilö, joka haastoi ja vastusti aikansa normeja ja käytäntöjä. Hänen elämäänsä vasten asetetut Kuikka-tarinat todistavat myös kertojistaan ja heidän tavoitteistaan.

Hartikaisen teos on oivaltava kommentti suosittuun puheenparteen "tarinasta". Kirja kohdistaakin huomion tarinoiden rakentumiseen sekä tarinoiden ja menneisyyden kovin häilyväiseen rajapintaan.

Kuka käänsikään silmät - keneltä ja kuinka?

Puolen vuosisataa maa- ja kerrostalossa kasvanut kirjoittaja on elinaikansa altistunut Kuikka-tarinoille. Hän kävi koulunsa Juankoskella ja Joensuussa ja on tutkinut etenkin Suomen 1800-luvun yhteiskuntahistoriaa. Esko Juhanin osaa selittää aavistuksen se, että hän luki muiden alakoululaisten kanssa vuosittain Seitsemän veljestä.

KUIN LAKKAISIT KUUNTELEMASTA

Einstein mietti aikaa ja sen merkitystä.
Mutta aika, painovoima, kaipaus, sanat, valo ja pimeys
ovat yhdessä jotain suurempaa,
kuin vastaus kaikkiin kysymyksiin

Voit aavistaa sen kun istut hiljaisuudessa,
kuin olisit lakannut kuuntelemasta koko maailmaa

Raimo S. Virtanen sai vuonna 2017 Chydenius-kirjallisuuspalkinnon. Kertomuksia yksinäisistä matkoista on hänen kymmenes runokokoelmansa.

Millaista on lääkärin, posteljoonin, nykynuoren tai kaupan kassan elämä? Millaisena näemme tyypillisen maalaisen tai mökkeilijän? Voiko ulkoasusta päätellä ihmisen seksuaalisen suuntautumisen tai päihteiden käytön? Millaisia ajatuksia on syömishäiriöisen, läheisensä menettäneen, köyhän tai maahanmuuttajan mielessä? Mitä oletamme vuosikymmeniä jatkuneelta avioliitolta? Millainen on ihminen, joka tietää pian kuolevansa?

Oletamme tietävämme, vaikka näemme vain silmäyksen. Ihmiset ja asiat ovat oletettua monimutkaisempia.

Siitä on kysymys Marjo Lanérin kolmannessa novellikokoelmassa Oletetut.

Marjo Lanér (s. 1970) on Outokummussa asuva ihmettelijä, yksin vaeltelija, ympäristöä tarkkaileva tarinoiden keräilijä. Marjo on valmistunut filosofian maisteriksi Helsingin yliopistosta kulttuurien tutkimuksen koulutusohjelmasta (folkloristiikka, uskontotiede, naistutkimus ja saamen tutkimus). Hän on työskennellyt mm. Helsingin kulttuuriasiankeskuksella ja museovirastolla oppaana, ollut kotiäitinä ja omaishoitajana.

Lisää Marjon kirjallisia mietteitä osoitteessa: ajantarina.wordpress.com

Svenska skolan toimi Varkaudessa sata vuotta. Ruotsinkielinen koulu tarjosi opinpolkuja useille varttuville sukupolville. Opinahjo oli myös tärkeä yhteisöllisyyden synnyttäjä ja paikallisen sivistyselämän rikastuttaja.

Julkaisussa valaistaan Svenska skolanin satavuotista taivalta arjen aherruksineen ja toistuvine juhlineen. Entisten oppilaiden muistelut maustavat kirjan tekstiä ja nostavat esiin koulun moninaisia merkityksiä. Teos on hyödyllistä luettavaa kouluelämän ja paikalliskulttuurin muutoksista sekä ruotsinkielisestä opetuksesta kiinnostuneille.

Hannu Itkonen (s. 1957) on liikuntasosiologian professori Jyväskylän yliopistossa ja liikuntasosiologian sekä liikunnan kulttuurihistorian dosentti Itä-Suomen yliopistossa. Laajan akateemisen tuotannon lisäksi Hannu osallistuu tiiviisti yhteiskunnalliseen keskusteluun ja toimii vallankin aktiivisesti niin kotimaisissa kuin monikansallisissakin järjestöissä.

Kaiken hyväkkääksi Hannu Itkonen on vakaumuksellinen kotiseututyön puurtaja ja syystä tästäkin kirjoittanut kymmeniä erilaisiin kotiseutuihin liittyviä teoksia.

Elimo? Hökkä? Itkiinpohja? Jäsys? Kivikoppoli? Kusuri? Lapalie? Munatsu? Olhava? Pehmero? Rapa-Ryysä? Soilukka? Sorveus? Tölppä? Uupune? Yöttäjä? Emeliensyrjä? Mitä ihmettä?

Pohjoiskarjalainen paikannimistö on valtavan upea kulttuuriperintö. Maakunnan kylien, niemien, notkojen ja saarelmien nimistö vilisee historiasta kumpuavia ja alati uusia sisältöjä hakevia merkityksiä.

Maamme johtavat sananiekat ovatkin rikastuttaneet ilmaisuaan ja Suomen kieltä ottamalla käyttöön pohjoiskarjalaisten paikkojen nimistöä. Teoksessa esitettävien paikannimien yhteyteen on etsimällä löydetty ainoiden oikeiden alkuperäisten selitysten lisäksi myös viralliset lähteet: ne kirjailijat ja muut syvälliset ajattelijat sekä yksityiskohtaiset kirjalliset lähteet, joissa kyseistä paikannimeä on oivaltavasti osattu käyttää.

Tämä lähestulkoon 365 pohjoiskarjalaisen paikannimen merkityksiä käsittelevä teos tulee avaamaan hämmentäviä näköaloja pohjoiskarjalaiseen itseymmärrykseen sekä maakunnallisen identiteetin vahvistamiseen.

SULO LAAMANEN (s. 1941) on Ilomantsin Emeliensyrjässä asuva, eläkkeellä oleva metsäkoneenkuljettaja ja hyvin harras paikallishistorioitsija.

Maalle paluu. Kyläkauppa. Kaikki uusiksi niin että rytisee!

Katja ryhtyy kauppiaaksi lapsuuden kotikylälleen, vaikka kaupunkilainen Jani suunnittelisi hänelle aivan jotain muuta.

Kotikonnuilleen palautuu myös avioerostaan toipuva hevibändin nokkamies Marko, ja ruotsinsuomalainen Dimitri, joka on ollut poissa lähes kaksikymmentä vuotta.

Tapahtumarikkaan kesän aikana kommunistiksi itseään luuleva elämäntaiteilija Remes rakentaa mailleen kolhoosia. Muut rakentelevat ja rikkovat sitten kuka mitäkin, ja välillä istutaan Osulan baarissa oransseilla muovituoleilla.

- Lähe vaan Katja meijän kanssa kokolle, ollaan lapsenvahtina nuille kaksosille jos Opri meinaa antautuu vanhan suolan janotukselle.

Katja naurahti Markon sanamuodoille, ja huomasi taas, että viihtyi Markon seurassa, tykkäsi tämän rennosta mutkattomuudesta.

Silloin baarin oven avauskello helähti, ja menneisyys astui sisään oikein kertaheitolla, aivan kuin Markon puhe vanhasta suolasta olisi ollut enne.

Ovesta tuli pitkä, komea, tumma mies, selvästi romani. Miehen takana oli nainen ja lapsia, mutta Katja näki vain miehen.

Dimi.

Joensuulainen Minna Ronkainen on alun perin tempautunut maailmalle yläsavolaisesta pikkukylästä, jossa oli enemmän lypsykarjaa kuin asukkaita, mutta luovuutta ruokkiva aito meininki. Pohjois-Karjalaan hän on päässyt maamme pääkaupungissa sekä Englannissa vietettyjen opinto- ja uravuosien jälkeen.

Ronkainen tunnustautuu ylpeästi ikuiseksi maalaiseksi. Kirjailijan mielestä suomalaisen ratsuväen (jos sellainen vielä olisi tai tulisi) paikka olisi ehdottomasti Lappeenrannassa.

Aiemmat kirjalliset tuotokset: Ratsuväen vallankumous ja muita kertomuksia (2019), Tulikukon vuosi (2017), 82140 Kiihtelysvaara (2016). Lisäksi hän on savontanut Antoine de Saint-Exupéryn: Ee mikkään kaaheen iso ruununperillinen (2021) ja suomentanut maailman ensimmäisen kirjailijan Enheduannan teoksen Suurisydämisin valtiatar. Runoja jumalatar Inannalle (2021).

Maaseutua ei pidä tyhjentää. Emme kaikki halua (enää tai ikinä) turkuihin ja helsinkilöihin, juuriltamme repäistyiksi, oudoilla ovilla ja mailla vierahilla olijoiksi. Ihan oikeasti osa meistä tahtoo vaikkapa Lentiiraan, Hattuvaaraan tai Sukevalle. Kenties kun tarpeeksi pannaan kampoihin kasvottomalle keskittämiselle ja urbaaniin betonikylään tunkemiselle, saadaan pidettyä koko maa asuttuna ja puolustettuna. Ehkä vielä kyläkaupoillakin on tulevaisuus. Siihen pitää uskoa, niinkuin uskoo osuuskaupan pitäjä Katja.

Lumimaasta avioliiton kautta Sandaalimaahan kotiutunut Leila kertoo kotimaiselle kesämummolleen Almalle tosi-tarinoita Marokosta. Vastineeksi kuulemastaan Alma tarinoi muistojaan siitä, millaista Lumimaassa on ollut elää.

Näistä tarinoista muodostuu kudelma siitä, millaista naisten elämä kahdessa kulttuuripiirissä ja entisessä ajassa on ollut. Tarjolla on riemuisia ja dramaattisia tarinoita naisista, miehistä ja ihmisten kohtaamisista. Ennen kaikkea kertomuksissa on kyse kaikkein suurimmasta. Siitä, joka sitoo Leilan mieheensä Saalimiin - kotimaisittain Sauliin. Ja se kaikkein suurin kestää kaksi viikkoa tai loppuelämän.

Tarinat esittävät lukijalleen avoimia kysymyksiä, joihin kullakin olkoon omat vastauksensa. Kaikkien kertomuksien yllä lepää varmuus siitä, että kaikki on hyvin, juuri tässä ja juuri nyt.

Rajat ylittyvät, kulttuurit kohtaavat. Ja lopulta kaikki elämä on yhtä - jaettavaa, tunnettavaa ja koettavaa.

Aicha Kivinummi on kirjoittanut elämältä maistuvan ja taitavasti maustetun romaanin siitä, miten kahdessa eri kulttuurissa eläminen täydentää ihmisyyttä.

Jo pikkulapsena Aicha Kivinummi istui vanhojen jalkain juuressa imemässä itseensä tarinoita. Sen jälkeen uteliaisuus, näkemisen ja kokemisen ilo, joidenkin mielestä rohkeuskin, on kuljettanut häntä löytöretkellä elämässä ja maailmassa. Tekevälle on sattunut paljon, sekä hyvää että pahaa, niistä on kertynyt kerrottavaa, sanoiksi puettavaa. Maailman turuilla on nähnyt monenlaista ja kotikontujen lisäksi tutuimmaksi on tullut Marokko ja sitä kautta pohjoisafrikkalainen elämä ja ajattelu.

Kirjoittajanakin matka on ollut katsomista ja tekemistä monelta kantilta. Tekstejä Aicha on julkaissut lyriikasta tieteellisiin artikkeleihin ja kolumneihin. Edellinen kirja oli ammatillinen tietoteos. Rakkainta ja innostavinta on kuitenkin sanojen taide, kielen ja tarinoiden kanssa tanssiminen. Seuraavat kertomukset odottavatkin jo siivilleen pääsemistä.

ROCK! RAUHA! RAKKAUS! Joensuu 1970-luvun alussa. Nuoren korkeakoulun nuoret opiskelijat kohtaavat maailman, toisensa ja itsensä. Ympärillä kuohuva aika, jonka tyrskyihin nuoret aikuiset sukeltavat, kukin tavallaan.

Parikymppinen hesalainen Vesa saa Joensuusta opiskelupaikan ja ryhtyy suorittamaan opettaja-opintojaan. Rock, rauha ja ennen kaikkea rakkaus vievät Vesaa ja hänen ystäviään. Joensuussa perustetaan bändejä, ja syntynsä kokee Joensuun Popmuusikot ry. Ensimmäiset rockfestarit järjestetään Ilosaaressa ja itäsuomalaiset tanssilavat tulevat bändin laulajana Vesalle tutuiksi.

Myös baarielämä maistuu Vesalle ja ravintolan humusta löytyy muutamakin viehko neitokainen. Baaritiskiltä Vesa saa uuden lempinimen: Musta Ryssä. Vierellä kulkee iso ihastus: Sininen Enkeli.

Työläiskodin kasvattina Vesan on helppo päättää, kenen joukoissa on seisottava. Ylioppilaskunnan poliittiset kuviot avautuvat Vesalle. Hän myös kohtaa Eino Poutiaisen ja musisoi korkeakoulun joviaalin rehtorin Heikki Kirkisen kanssa.

HANNU TIKKANEN on kirjoittanut monivärisen ja tyylikkään romaanin, jossa 50 vuotta sitten vietetty joensuulainen opiskelijaelämä näyttäytyy nostalgisessa valossa.

MUSTA RYSSÄ JA SININEN ENKELI on samalla kunnianosoitus aikakaudelle, jolloin aatteenpalo yhdistyi uskoon paremmasta tulevaisuudesta. Niin, on ollut aika, jolloin solidaarisuus ja yhteisvastuu olivat todellista.

Hannu "Heavy" Tikkanen on joensuulainen muusikko-kirjailija, joka on soittanut lukuisissa pop-, rock-, jazz- ja bluesorkestereissa ja ollut mukana järjestämässä useita musiikkifestivaaleja ja pienempiä kulttuuritapahtumia. Tikkanen on toiminut yli 30 vuotta myös useiden lehtien freelance-reportterina ja julkaissut aiemmin viisi kirjaa.

Tikkaselle on tuttu myös 1970-luvun opiskelijaelämä. Hän opiskeli Joensuun korkeakoulussa aikana, jolloin nuorison keskuudessa levisi poliittinen ideologia, "taistolaisuus".

www.heavytikkanen.com

Laula herrasi doxaa on ummetusta, maailmanloppu, katkeamaton sarja epäsointuisia kuvia. Se on leikkisä ja vastenmielinen muttei vähääkään toiveikas, tolkullinen tai realistinen. Se toivottaa tervetulleeksi orgioiden jatkoille.

"halkaisee tajunnan paremmin kuin meemi"

Markus Niemi elää ja kirjoittaa Joensuussa. Kirjallisuuden lisäksi hänen intohimoihinsa kuuluu musiikki ja säveltäminen. "Jos ulkona on hyvä sää, kannattaa mennä kävelylle, niin näkee kaikkea outoa."

Maailma on loppunut - melkein. Uudessa Valtiossa elämä jatkuu äärimmäisen kontrollin alla. Kyseessä on valtio, jossa Venäjä ja Neuvostoliitto yhdistyvät Suomeen ja Euroopan Unioniin. Katastrofi on hitsannut kovalla liekillä maanosan rajat kiinni. Rautaisen esiripun takana hengissä selvinneet yrittävät selvitä hengissä.

Romaanin rujo tunnelma ammentaa koko ajan kuoleman äärellä elävien ihmissielujen likatynnyristä. Kuoleva maailma ja ihmispopulaation itsekäs murha muodostavat trillerille kehyksen, jonka sisälle kirjailija maalaa suuryrityksen johtajan väkivaltaisen kuoleman ja sarjamurhamysteerin.

Äärimmäisissä olosuhteissa tehdään ennennäkemättömiä rikoksia tieteen ja selviytymisen nimissä. Ihminen on zoon logon echon, ajatteluun kykenevä eläin, ja vanhat moraalisäännöt ovat muuttuneet tuhkaksi sodan jälkeisten tulipalojen myötä.

Kaikki hyvyyteen viittaava on ensisijaisesti lavastetta, jolla henkiin jääneille luodaan valheellinen tunne turvallisuudesta. Kirjailija on tarkoituksellisesti luonut maailman ilman kauneutta eikä toivoakaan juuri tarjoilla. Tyyliä voi kutsua kyberpunkiksi, jossa tiede yhdistyy ihmisen vastenmielisimpiin piirteisiin. Romaanin tarjoilema maailmanloppu ei koske vain ihmistä vaan myös koko elonkehää. Ihmiskunnan teoilla ja tekemättä jättämisillä on synkät seurauksensa.

Tuhkan perilliset ei ole pelkästään postapokalyptinen dekkari ja dystopia. Se on nykyhetkeen ja huomiseen sijoittuva kaunistelematon näky siitä, mitä Euroopassa ja Suomessa voi tapahtua ja osittain jo tapahtuu juuri nyt.

Heikki Holmaranta on kirjoittanut tyylikkään ja tylyn dystopian, jossa on paljon samaa kuin Cormac McCarthyn romaaneissa.

Heikki Holmaranta on kotoisin Turusta. Hän on syntynyt ja asuu nykyäänkin puolisen kilometriä Aurajoen tällä puolen.

Holmaranta on kauppatieteiden maisteri, "bardi ilman lauluääntä tai yleisöä" sekä freelancetoimittaja, joka on kirjoittanut nälkäpalkalla varsinkin rockmusiikista erinäisiin aviiseihin. Miksi? "Koska rakastan musiikkia, jonka saattaa havaita myös muutamista esikoisromaanini Tuhkan perilliset viittauksista."

Hänen kirjalliset esikuvansa ovat Mika Waltari, Ray Bradbury sekä Raymond Chandler, joista ensimmäisen vaikutusta ei tekstistä havaitse suurennuslasillakaan. Kahden jälkimmäisen mestarin mystisen, vanhan musteenjäljen hajun tarkka lukija saattaa juuri ja juuri aavistaa. Muista esikuvista on mainittava Messi.

Armaksella on kaikki elämän onni. Ihana vaimo, ihanat - vaikkakin erinomaisen oudot - lapset, koti, työ. Lisäksi hänellä on käkikello, joka suo perheelle jokailtaisen pähkähullun tanssihetken. Eikä unohtaa sovi puutarhatonttuja, jotka katoavat salaperäisesti pihalta.

Kaikki on onnellista, kaikki on hyvin kunnes Armaksen mieli alkaa murtua ja elämä muuttuu täysin. Lapsuuden karut kokemukset puskevat läpi ja niiden voima yllättää Armaksen sekä perheen.

Suurenmoinen ja inhimillinen tarina tarjoaa lukijalleen itkusekaista ja syvällistä naurua. Armaksen tarinan myötä lukija pääsee ja joutuu tekemään vapaapudotuksellinen sukelluksen ihmismieleen.

Jose Martin on kirjoittanut kirpeänkauniin kuvauksen mielen sairastumisesta ja siitä, mitä se aiheuttaa sairastuvalle sekä hänen lähipiirilleen.

Martinin romaanin tyylilaji on yllätyksellinen: traaginen komiikka vyöryttää lukijan eteen sellaisia tapahtumia, henkilöhahmoja ja puhetta, jotka taatusti hämmentävät. Armaksen arki ei ole harmaata, vaan siinä on kaikki elämän sävyt.

Jose Martin (s. 1994) on Helsingistä kotoisin oleva, nykyisin joensuulainen kirjoittajanalku ja teatteriharrastaja. Improvisaatioteatteri on lähellä sydäntä ja Jose toimiikin paikallisen Improholistit -improvisaatioryhmän vetäjänä. Kokemusta löytyy myös niin kesäteatterilavoilta, kuin stand up -komiikastakin.

"Palo kirjoittamiseen heräsi pitkän teatteriharrastuksen myötä halusta oppia ymmärtämään paremmin kohtausten rakenteita ja dramaturgiaa. Aloitin draamankirjoittamisen näytelmäkirjailija Pirkko Kurikan opissa syksyllä 2020, joka antoikin lopullisen kipinän tuoda kirjoittamiani tekstejä esille ja löytää oma ääneni.

Tabut, normit ja niiden rikkominen ovat teksteissäni usein esillä ja pyhä tavoitteeni onkin herättää lukijoissa erilaisia reaktioita ja ajatuksia siitä, että saako tälle edes nauraa tai saako näin edes kirjoittaa? Minusta musta huumori on Suomessa vielä jonkinlainen tabu, ja sitä käytetäänkin hyvin varovasti. Ehkäpä tekstieni myötä saadaan tämäkin muuri rikkottua."

Nainen ostaa saaresta vanhan talon kaivatuksi kodiksi itselleen. Kaupunkielämä jää taakse, sinne ei ole mitään kaipuuta. Nähty ja koettu on se kaikki.

Saari edellyttää naiselta uuden tavan elää ja olla. Läsnä on luonto henkineen. Nainen asettuu talokseen ja kodikseen. Asettumista uuteen vahvistaa usko, omanlaisensa, henkilökohtainen.

Muu maailma ja entinen elämä saapuvat sähköpostitse saareen. Naisen läheinen ystävätär Rebekka purkaa petetyksi tulemisen tuntojaan. Sukeutuu kirjeenvaihto, jossa on läsnä ihmisen elämä kaikkinensa.

Nainen on saaressa ja saari on naisessa.

Ja saaren naisella on yksi suuri Tehtävä - kirjoittaa tämä kirja.

Raili K. Miettinen (s. 1953) on Iisalmessa syntynyt, Leppävirran Oravikoskella asuva kirjallisuusterapeutti ja psykiatrinen sairaanhoitaja. Hänellä on pitkä ja monipuolinen työkokemus sekä julkisen että yksityisen terveydenhuollon tehtävistä. Hän on toiminut alansa opetustehtävissä sekä luovan kirjoittamisen ja kirjallisuusryhmien ohjaajana. Kolmen ammatillisen tutkinnon lisäksi Miettinen on opiskellut luovaa kirjoittamista ja kirjallisuutta Jyväskylän Avoimessa yliopistossa, Valamon kansanopistossa ja Oriveden Opistossa.

Miettisen esikoisteos psykologinen jännitysromaani Yönsisar (Kirjokansi Kustannus) ilmestyi 2017.

Jos et ymmärrä hyvän päälle, niin pidä tylsä elämäsi.

Tämä lause kiteyttää kolmekymppisen Kaisan ajatusmaailman niin parisuhteen kuin työelämänkin tiimoilta.

Parempaa saatte hakea on hykerryttävä sukellus vauhdikkaan, ylianalysoivan ja ylemmyydentuntoisen citysinkun elämään. Kaisa pitää kotinsa mieluummin tyylikkäänä kuin kodikkaana ja kenkänsä ennemmin kauniina kuin käytännöllisinä. Eikä hän todellakaan maksa kaupassa luotolla! Mitähän myyjäkin hänestä ajattelisi?

Kaisa kipittää korkkarit hiertäen seikkailusta toiseen varmana siitä, että haaveiden uraputki ja unelmien mies odottavat aivan kulman takana.

Marjo Pennonen (s. 1977) on tamperelainen työterveyspsykologi (PsT, KM). Marjoa kiinnostaa havainnoida ja ymmärtää maailmanmenoa ja ihmisiä. Kirjoittamisessa häntä inspiroi etenkin ihmisten erilaiset taustat, elämäntilanteet, arvot ja ajatusmaailmat.

Parempaa saatte hakea -romaanissa Marjo on halunnut tuoda kevyellä ja humoristisella otteella näkyväksi nykyajan nuoren naisen elämänmenoa ja pohdintoja arjesta ja elämästä silloin, kun se, mitä muut itsestä ajattelevat, on omissa ajatuksissa keskeisessä asemassa.

Aiemmat teokset: Runollinen tarinakokoelma Minä olen kuin Sinä (Kirjokansi, 2019) ja tietokirja Itsetuntemuksesta apua työhyvinvointiin (Duodecim, 2021).

www.facebook.com/kirjailija.marjo.pennonen

www.instagram.com/marjo.pennonen

Natsien viimeisten vaiheiden salaisuudet selviävät - vihdoinkin. Mikä oli Führerin todellinen lopullinen ratkaisu, Endlösung der Adolffrage. Kuoliko Adolf bunkkerissa? Vai pääsikö heppuli lähtemään Etelä-Amerikkaan? Oliko sittenkin olemassa joku muu ratkaisu, josta maailma ei ole kuullutkaan? Entä tapeksivatko Goebbelsit todella lapsensa, vai ovatko he vain voittajapuolen luomia syntisäkkejä?

Führerbunkkerin arki Berliinin taivaan alla on keväällä 1945 täynnä elämäniloa, lupsakkaita sattumuksia, riemastuttavaa kanssakäymistä ja tunnelmaa leppoistavaa lystinpitoa. Poissa ovat maanpäälliset murheet! Sananmukaisesti...

Bunkkerin suojissa Adolf kuntoilee ja valmistautuu jäämään eläkkeelle. Uutta Führeria haetaan näyttävällä lehti-ilmoituksella. Kanssa-asujat jekuttavat Adolfia aprillipäivänä siinä määrin, että johtaja hairahtuu juomaan viinaa. Evansa kanssa valtakunnankansleri sisustaa karua bunkkeria viihtyisäksi - piristävät seinämaalit nostavat asumismukavuutta. Häämatkaa suunnitellaan ja ryhmähenkivakuutuspapereita täytellään, ihan vaan kaiken varalta.

Ja yllätys yllätys! 1960-luvun lopun superhitti Those were the days eli Oi niitä aikoja onkin oikeastaan Adolfin puolihuolimattomasti säveltämä ja sanoittama biisinkäinen. Muutenkin tätä tarinaa kuljettaa musiikki, vaikkei nyt musikaalista sentään kyse olekaan.

Bunkkerin kaikkinaiset salaisuudet paljastetaan viimeinvihdoin tässä tiukan väljiin historiallisiin faktoihin perustuvassa kohuteoksessa, joka on julkaistu Saksassa nimellä Natschismus kaputmachen (Herr-Nazef-Verlag 2021).Teoksen on suomalaisiin oloihin kääntänyt, vääntänyt, toimittanut ja muokannut Kari Aalto.

Kari Aalto on 1962 syntynyt Uudessakaupungissa asuva nuori ikämies. Hän toimii autonrakentajana, mutta on myös kansainvälisesti tuntemattoman mielikuvituskonsernin, Aaltoyhtiöiden hallituksen puheenjohtaja.

Aalto on kirjoittanut sitä sun tätä ja myös muutakin. Hän on koko ikänsä kulkenut omia polkujaan ja luonut siinä sivussa omaa maailmankaikkeuttaan. Youtubessa hän kertoo mm. Tubetuksen oikean syntymän ja tietää norkoilun olevan ihmiskunnan suurimman keksinnön.

Nyt hän kertoo romaanimuodossa omaperäisillä, mutta vankoilla faktoillaan Kolmannen valtakunnan viimeisistä päivistä.

Kansainvälinen sairaanhoitotiimi työskentelee kenttäsairaalassa Peshwarin kaupungissa Pakistanissa monien paineiden alla. Hoidettavina on niin siviileitä kuin taleban-taistelijoita. Talebanit käyvät täysimittaista sotaa vain sadan kilometrin päässä Peshwarista. Ympärillä oleva väkivalta sekä toisenlainen kulttuuri haastavat länsimaista henkilökuntaa. Stressi, turhautuneisuus ja olojen epävarmuus heijastuvat niin lääkäreihin kuin hoitajiinkin.

Klinikalla kuolee poikkeuksellisissa olosuhteissa nuori potilas, joka herättää paikallisväestössä hämmennystä. Myös sairaalan johtaja Roy katoaa odottamattomalla tavalla. Mistä on kyse, kuka ja mitä on tapahtumien taustalla?

Kaiken keskellä suomalainen sairaanhoitaja Kaisa Valli suoriutuu vaativasta työstään, mutta joutuu tahtomattaan osaksi tapahtumia.

KENTTÄSAIRAALA on vahva ja eletyn oloinen romaani kansainvälisestä avustustyöstä. Se kuva, joka avustustyöstä julkisuuteen välittyy, on siloteltua PR-pintaa. Tuon pinnan alla kuohuvat inhimilliset tunteet sekä henkilökohtaisuudet.

KENTTÄSAIRAALA avaa fiktion keinoin avustustyön maailmaa yksityiskohtien kautta. Romaanin tapahtumat ovat toki kirjailijan mielikuvituksen tuotetta - yhtäläisyydet todellisiin henkilöihin ja tapahtumiin ovat silkkaa sattumaa.

Tarja Tuovinen on toiminut erikoissairaanhoitajana 1980-luvun loppupuolelta maailman sota -ja kriisipesäkkeissä. Hänen ensimmäinen teoksensa Hikeä, kyyneleitä ja sideharsoa: naisena kriisipesäkkeissä (LIKE 2013) kuvaa päiväkirjamerkintöjen kautta avustustyön arkea. Myös seuraavassa kirjassaan Tuovinen valottaa jonkin verran työtään maailmalla (Hermeksen siivet, Kirjokansi 2016). Kolmas romaani jatkaa fiktion keinoin avustustyön epäkohtien valottamista.

14 kirjoittajaa, yksi taiteilija ja kirjoitustyöpaja, jossa kuunnellaan kuvia ja luodaan sanakuvia. Syntyy sanojen syli, aikuiset kirjoittajat kohtaavat lapsen itsessään ja kuuntelevat hänen ääntään.

Kukin hieno runo saa seurakseen Kaija-Leena Hännisen tunnelmallisen akvarellin. Sana muuttuu kuvaksi, kuva muuttuu muistoksi ja tunnelmaksi. Yhdessä ne antavat kokijalleen mahdollisuuden avautua itselleen, löytää sädekehän itsestään.

Enheduanna, 2200-luvulla ennen ajanlaskun alkua elänyt ylipapitar ja runoilija oli maailman ensimmäinen teoksensa signeerannut kirjoittaja- siis maailman ensimmäinen tunnettu kirjailija. Hän kirjoitti runoja ja temppelihymnejä sumeriksi nuolenpääkirjoituksella savitauluihin. Runoilijan ilmaisu on väkevää, rajua, koskettavaa ja kiehtovaa. Vaikka lähes neljän tuhannen vuoden aikainen Mesopotamia - nykyisen Irakin alue - oli tyystin erilainen kuin meidän maailmamme nyt täällä pohjoisessa, taide kestää aikaa ja puhuttelee kautta aikain. Tässä ovat nyt ensimmäistä kertaa suomen kielellä kirjaksi koottuna Enheduannan Inanna-jumalattarelle kirjoittamat runot. Ne ovat kolme pitkää runoelmaa: "Inanna ja Ebih", "Suurisydämisin valtiatar" ja "Inannan ylistys". Myös muut jumaluudet, rituaalit, papittaren omat kokemukset ja tunteet sekä Kaksoisvirtain maan luonto saavat sijaa teksteissä.

Enheduanna (n. 2285-2250 eaa.) oli sumerilainen tai akkadilainen papitar, jota pidetään historian ensimmäisenä nimeltä tunnettuna kirjailijana ja runoilijana. Hänen jumalatar Inannan palvomiseksi kirjoittamansa sumerinkieliset hymnit sisältävät ensimmäisen kirjallisen kuvauksen jumalattaresta ja ensimmäisen kuvauksen yksilön sisäisestä elämysmaailmasta. Erään savitaulun mukaan Enheduanna oli Akkadin kuninkaan Sargonin tytär, mutta ei tiedetä onko merkitys kirjaimellinen vai vain vertauskuvallinen.

Joensuulainen Minna Ronkainen on alun perin tempautunut maailmalle yläsavolaisesta pikkukylästä, jossa oli enemmän lypsykarjaa kuin asukkaita, mutta luovuutta ruokkiva aito meininki. Pohjois-Karjalaan hän on päässyt maamme pääkaupungissa sekä Englannissa vietettyjen opinto- ja uravuosien jälkeen.

Ronkainen tunnustautuu ylpeästi ikuiseksi maalaiseksi. Kirjailijan mielestä suomalaisen ratsuväen (jos sellainen vielä olisi tai tulisi) paikka olisi ehdottomasti Lappeenrannassa.

Aiemmat kirjalliset tuotokset: Ratsuväen vallankumous ja muita kertomuksia (2019), Tulikukon vuosi (2017), 82140 Kiihtelysvaara (2016). Lisäksi hän on savontanut Antoine de Saint-Exupéryn: Ee mikkään kaaheen iso ruununperillinen (2021).

Näiden kansien välistä avautuu kurkistusaukko suomalaisen sosiaalialan kulisseihin. Löytyykö sieltä huumoria? Jos löytyy, niin minkälaista?

Tule mukaamme tutkimusretkelle huumorin moniulotteiseen viidakkoon, jossa tasapainoillaan asiallisuuden ja asiattomuuden merkitsemättömillä rajamailla kukkahatut viuhuen. Sosiaalialan huumori on monessa mielessä riskilaji. Huumori on sisäpiirituote siksi, että sen käyttäminen ammattipiirin ulkopuolella on väärinymmärrysten vuoksi usein pelottavaa. Sosiaalityön aiheet eivät perustaltaan ole nauruun yllyttäviä: köyhyys, väkivalta, mielenterveyspulmat, kasvatusvaikeudet, päihteet jne. Ja siksi sossun sutkauttelu on riskialtista toimintaa.

Julkaisussa huumoria tutkaillaan ja tarkastellaan. Kyseessä ei ole tieteellinen tutkimus, vaan enemmänkin katsaus tai kurkistus. Julkaisun tulokset ovat vähintäänkin kohtuullisen päteviä ja vahvistettavissa olevia. Sosiaalihuollon tehtävä on auttaa ihmisiä silloin, kun heidän sosiaalisessa toimintakyvyssään tai ympäristössään on vaikeuksia tai puutteita. Avun tarpeet ovat moninaisia, mutta yleisesti ottaen kyse on asioista, joita kukaan ei tieten tahtoen tavoittele ja jotka koetaan yhteiskunnallisina ongelmina.

Sosiaaliset ongelmat pomppaavat lehtien otsikoihin silloin, kun ne ovat riittävän raflaavia edistääkseen lehtien myyntiä. Julkisuudessa saatetaan käsitellä traagisia ihmiskohtaloita ja niihin liittyviä viranomaistoimia. Huostaanotot, lasten hyväksikäyttö ja vanhustenhoidon puutteet ovat julkisuudesta tuttuja aiheita. Kaikkien tarinoiden takana ovat todelliset ihmiset, jotka arjessaan elävät tragediat todeksi.

Sosiaaliala tarvitsee iloa, voimaa ja toivoa, ja sitä huumori voi olla tuomassa.

Arja Jämsén (s. 1953) on joensuulainen tietokirjailija, joka on tehnyt pitkän työuran sosiaalialan asiantuntijatehtävissä. Tällä hetkellä erityisenä kiinnostuksen kohteena on ikääntyvä yhteiskunta. Hän on myös aktiivinen kolumnisti ja bloggaaja.

Riikka Muikku (s. 1993) on itseoppinut kuvittaja ja taiteilija Nurmeksesta. Tämä on hänen ensimäinen taitto- ja kuvitustyönsä joka on julkaistu kirjan muodossa.

Erja Nevalainen (s. 1971) on sosiaalialan ammattilainen, jolla on pitkän linjan kokemus erilaisista ja eritasoisista sosiaalityön tehtävistä. Sosiaalialan huumorin nostaminen keskusteluun on ollut pitkäaikainen haave, joka on lähtenyt elämään ja elää edelleen.

Toisessa novellikokoelmassaan Marjo Lanér ottaa haltuun niin yksinäiset, eksyneet, kuin päättäväisetkin hahmonsa. On kirkkaita ja varjoisia hetkiä, luontokin pääsee valokiilaan.

Kirjan nimi tulee Lanérin karjalaisen mummon hokemasta "Hospoti pomiloi!", "Herra armahda!". Näiden kansien sisällä moni on jonkinlaista armoa vailla.

Ihmiset kohtaavat itsensä ja luontonsa, toisensa ja toiseutensa. He kulkevat kohti, päin, ohi, tai kääntyvät takaisin. Lapsi toivoo enemmän kuin saa, aikuinen ottaa enemmän kuin antaa. Elämä on katkeraa, suloista, surullista ja lohdullista. Elämä on totta.

Marjo Lanér (s. 1970) on Outokummussa asuva ihmettelijä, yksin vaeltelija, ympäristöä tarkkaileva tarinoiden keräilijä. Marjo on valmistunut filosofian maisteriksi Helsingin yliopistosta kulttuurien tutkimuksen koulutusohjelmasta (folkloristiikka, uskontotiede, naistutkimus ja saamen tutkimus). Hän on työskennellyt mm. Helsingin kulttuuriasiankeskuksella ja museovirastolla oppaana, ollut kotiäitinä ja omaishoitajana.

Kirjoittamisestaan hän toteaa seuraavasti: Pikkuveli sen keksi, että minä Mallu, olin kuin malluainen luonnossa. Pieni vesikoppakuoriainen, joka sukelsi ja lensi, etsi syvyyttä, toki myös korkeuksiin kurottelua. Olin hyvin villi tyttölapsi, hullun rohkea, ja jääräpäisyyteen asti oikeudenmukaisuutta puolustava. Vanhemmat ja isovanhemmat toruivat, kun en osannut olla vain nätisti pihalla. Kiertelin naapureilla, tappelin poikien kanssa, kävin yksin uimassa ja seikkailin metsissä.

Nyt aikuisena olen yksin vaelteleva, ympäristöä tarkkaileva tarinoiden keräilijä. Etsin kertomusten alkuja kuin versoja ja nuppuja, joista voi puhjeta pihamaalleni mitä vain kasveja. Rakastan niitä hetkiä, kun löydän ensimmäiset merkitykselliset sanat, ja niille alkaa juosta ruudulle jatkoa. Parhaimmillaan istun itsekin ihmettelemässä, tarina menee kaukana edellä.

Kerron asioista, jotka järsivät järkeni reunoja, kuulostavat peräti järjettömiltä, ainakin hassuilta, tai soivat surua. Välillä näen maiseman maitolasin läpi, shamanistisesti, henkien rikastuttamana, utuisena valveunena, kummallisena houkutuksena, hulluuden kutsuna.

Kutsun sinutkin seuraamaan tätä mutkittelevaa polkua. Se alkaa lapsuuden salaisista puutarhoista, mielikuvituksen lannoittamista tiheiköistä, kurvaa nuoruuden suolle hetteikköön, missä jalat ovat kadonneet syvälle näkymättömiin, mutta pää saattaa havitella pilviä, ja päätyy varttuneemman, elämästä jo enemmän haukanneen näkökulmaan.

Lisää Marjon kirjallisia mietteitä osoitteessa: ajantarina.wordpress.com.

Kaunotee on kertomuskokoelma opettajista rimpuilemassa ainaisessa muutoksessa. Avoin oppimisympäristö hämmentää. Alkaa etäopetus. Kaunokirjoituksesta tulee näppistaidot. Eläköityminen lähestyy. Konsultti levittää positiivisen pedagogiikan ilosanomaa. Lumeton talvi estää hiihtämisen. Puoliso jättää, ja kollegaankin voi rakastua. Kyläkoulu lakkautetaan. Kaiken yllä leijuu tieto ilmaston lämpenemisestä. Miten siihen pitäisi suhtautua? Näistä ajankohtaisuuksista rakentuu samaistuttava kudelma.

Kertomuksissa kansankynttilät ovat välillä yksinäisiä ja eksyksissä. Opettajat tekevät niitä samoja virheitä kuin kaikki ihmiset, vaikka pyrkivätkin työssään lapsille opettamaan, kuinka maailmasta tulisi parempi.

Helka Sivonen on joensuulainen psykologi ja luokanopettaja, joka on opettanut lapsia lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan aivan kuten sata vuotta sitten 15.4.1921 kansakoulunopettajan tehtäväksi määrättiin. Kaunotee on hänen esikoiskirjansa.

Antoine de Saint-Exupéryn Pikku prinssi (ransk. Le Petit Prince) on yksi mualiman suosituimmista kirjoista. Pikku Prinssi on kaikkien aikojen käännetyin ei-uskonnollinen kirjallinen teos, se on kiännetty yli 300 kielelle - nyt jopa savoksi. Savonkielinen (ja -mielinen) kiännös kunnioittaa alkuperäistä tarinaa, vaikkakin tuo tahtoen ja tahtomattaan kerrontaan uusia ulottuvuuksia.

Ee mikkään kaaheen iso ruununperillinen on suurenmoinen, elämänviisas, monenikäisiä hetkauttava kirja, joka ei ylisanoja tai muita selityksiä kaipaa. Kirja laittaa lukijana pohtimaan onnen olemusta, elämäntarkoitusta, aikuistumista mielikuvituksen voimaa.

Kirjan sivuilla seikkailee myös alkuperäinen kuvitus baobabeineen, elefantteineen, käärmeineen, aavikkokettuineen, kirjailijoineen, ruusuineen.

Niin - kuten kirjassa kulttuurikielellä todetaan: "Aenuvastaan syvämmellään näkköö hyvin".

Antoine Marie Roger de Saint-Exupéry (1900-1944) oli ranskalainen kirjailija ja lentäjä. Hän julkaisi Pikku Prinssin vuonna 1943 ja kirjan ensimmäinen suomennos julkaistiin 1951. Häneltä on suomennettu myös teokset Yölento, Siipien sankarit, Lento Arrasiin ja Postilento etelään. Lisätietoa: https://fi.wikipedia.org/wiki/Antoine_de_Saint-Exup%C3%A9ry

Minna Ronkainen on kotosin Vieremältä Ylä-Savosta, tarkemmin Valakeeskylältä noen Iisalamen kaapunnin ja Vieremän kirkonkylän puelvälistä. Murretta Minna on parraan taetonsa mukkaan koettana ylläpittee siitä huolimata, että on kulukeutuna asumaan välillä myös ulukomaelle, piäkaapuntiin ja sittemmin Pohjos-Karjalaan.

Oekeet immeiset: https://fi.wikipedia.org/wiki/Savolaiset
Savonkielen seura: http://savonkielenseura.fi/etusivu/
Anteekspyyntöä vuotellessa: https://www.youtube.com/watch?v=7i-5_tb0fZc

Tämä tarina on kirja valosta. Se on tositarina rohkeasta, omasta elämisestä ja myös omasta kuolemisesta. Kirjassa syöpää sairastava Marianne Thomé kulkee kuolemaan toiveensa mukaisesti rakkaassa saaressaan meren ja luonnon sylissä.

Vakavasta aiheestaan ja avoimesti kerrotuista sairauden askelmista huolimatta, tarina toimii myös kauniin kunnioittavana luontokuvauksena laajentuen lopulta koko elämän kokoiseksi. Valoisuudessaan, filosofisuudessaan, henkisyydessään sekä humoristisuudessaan se toimii vertaistukena, lohtuna, toivon tuojana, oman tiemme tarkistajana ja kuoleman pelon voittajana.

Kirja on myös elämänkatsomuksellinen arvoteksti. Ollessaan elävä esimerkki aidosta eksistentialistista niin elämässä kuin kuolemassakin, kirja kannustaa lukijaansa tuntemaan todellisen itsensä.

Kotikaupunkinsa Turun katuvilinässä, monien turkulaisten tuntemana, Marianne kosketti kauniisti valollaan meitä monia. Nyt tuo valo loistaa sydämiemme lisäksi tämän tarinan kirjaimissa - kiitollisuudesta kirkkaana.

Anne Özay (s. 1966) on puoliboheemi kahden maanosan mimmi Euroopasta ja Aasiasta. Annen korot kopisevat tiukasti kotikaupunkinsa Turun toreilla ja Aurajoen aaltojen rantamaisemissa, mutta samaan aikaan hiukset kuitenkin hulmuavat historiallisen Istanbulin itämaisissa ihmeissä. Itä-Suomen ilo virtaa puolestaan rempseänä riemuna Annen elämän energioissa.

"Olen juuriltani savokarjalainen, monenkirjavalla elämänkokemuksella kuorrutettu, luovien sekä kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin ja henkisyyteen liittyvien alojen moniosaaja. Elämässäni päämääräni on kaikkinainen kehitys, ja ajatuksenani avarakatseinen realismi. Elämänasenteeni on palveleminen sekä toivon tuominen. Tämä konkretisoituu arkeeni muun muassa niin kiinalaisen lääketieteen akupunktuurikkona, ratkaisukeskeisenä valmentajana, vertaisohjaajana ja kokemusasiantuntijana kuin tekstieni aihevalintoinakin.

Maailmaa makustelen kaksikielisenä Istanbul-bloggarina, joskin mausteena blogissani on mieluusti mukana myös kotikaupunkini Turku (www.sevenhillssaga.com). Terveisiä tuon niin Bosporinsalmen turkooseista tuulista kuin Istanbulin molempien maanosien meiningistäkin. Tutuksi tulevat myös Anatolian aasialaiset aarteet ja Bysantin aikaiset basaarit. Mesopotamian menneisyys, sivistyksemme syvät juuret sekä historiamme havina. Modernin makuista arkeakaan unohtamatta.

Kaikkinensa koen, että elämämme keitos kiehuu silloin sopuisasti, kun soppaamme maustavat niin viehkeät kuin vaikeatkin elämän värit - ja kiitollisuus niistä kaikista."

Terveisiä, tarinoita tai tuumauksia kirjoittajalle: sinasagani@gmail.com

Kansainvälisesti arvostettu uskontotieteilijä Uno Harva (1882-1949) julkaisi teoksensa Lappalaisten uskonto Suomen suvun uskonnot -sarjassa vuonna 1915. Kirja perustuu hänen vuonna 1910 hyväksyttyyn pro gradu-tutkielmaansa Lapin uskonnonhistoria, jonka hän täydensi, laajensi ja muokkasi uudeksi kirjaksi.

Lappalaisten uskonto oli pitkään ainoa suomenkielinen teos saamelaisten esikristillisestä uskonnosta sekä maailmankuvasta. Harvan kirjan merkityksestä lappologialle kertoo se, että kirjasta tehtiin vielä vuonna 1987 Uppsalassa ruotsinkielinen laitos.

Lappalaisten uskonto käsittelee moni-ilmeisesti saamelaisten uskonnollista elämää. Kirja johdattaa lukijansa vainajien ja seitojen palvontaan, saivohenkiin, karhunpalvontaan, luonnonjumaliin, synnytyksenjumalattariin sekä kodin-, metsän- ja vedenhaltioihin. Loppuluku keskittyy noitien merkitykseen saamelaisten uskonnollisessa elämässä.

Uno Nils Oskar Harva (vuoteen 1927 Holmberg, 1882-1949 Turku) oli kansainvälisesti tunnettu suomalainen uskontotieteilijä. Uno Harva painotti työssään uskontotieteen tieteellisen tutkimuksen luonnetta ja työskenteli lujasti osoittaakseen perustamansa tutkimusalan kriittisen näkökulman, joka oli suomalaisittain jokseenkin uusi tapa suhtautua uskontoihin. Hän suhtautui uskontoihin etupäässä perinnetutkimuksen kannalta ja oli erityisen kiinnostunut myyttien näkyvyydestä yhteisön käytännön elämässä kuten laissa, tapakulttuurissa ja seremonioissa.

Harva keräsi elämänsä aikana paljon aineistoa erityisesti suomensukuisten kansojen tavoista ja uskomusperinteestä, mutta ei kehittänyt aineistonsa pohjalta mitään tiettyä teoriaa. Tutkimustyössään hän keskittyi myytin merkityksen ja funktion tutkimiseen. Hän tutki erityisesti uskonnon syntyä ja alkuperää, myytin vaikutusta käytännön elämään, suomensukuisten kansojen maailmanselitysmalleja ja samanismia.

Harvalla on laaja merkitys suomalaisen ja suomensukuisten kansojen kulttuurin perinteen dokumentoijana. Hänen työnsä kattaa laajan maantieteellisen alueen ja sisältää tietoa muun muassa haltiauskosta, Sammosta, perhetavoista, ajanlaskusta ja shamanismista.

Eräs Harvan tunnetuimpia yksittäisiä teorioita on E. N. Setälän kanssa kehitetty teoria Sammosta maailmanpylväänä tai maailmanpuuna. Harva julkaisi aiheesta useita artikkeleita ja kaksi teosta.

Uno Harvan tutkimustyön mielenkiinto kohdistui aiemmista tutkijoista (Heikki Paasonen, K. F. Karjalainen, Kai Donner, M. A. Castren) poiketen yksinomaan tapakulttuurin ja uskomusjärjestelmien tutkimiseen. Aiemmat tutkijat olivat olleet kielitieteellisesti painottuneita. Harvan tutkimusmatkat kohdistuivat enimmäkseen suomensukuisten kansojen asuma-alueille Siperiaan ja Etelä-Venäjälle.

Nimestään huolimatta kyseessä on runoteos, sillä sanat ovat aina epätarkkoja, niihin vaikuttaa painovoima, taivaan keveys, muistot, toiveet, tunteet, kollektiivisen tajunnan keskimääräisyys, ja koko ajan ympärillämme kulkeva historia. Siksi sanat muistuttavat lopultakin vain meitä itseämme. Nekään eivät ole täydellisiä.

Raimo S. Virtanen sai vuonna 2017 Chydenius-kirjallisuuspalkinnon. Kertomuksia yksinäisistä matkoista on hänen yhdeksäs runokokoelmansa.

Ihmisen käsitys jumaluudesta ja jumalista perustuu luontoyhteyteen. Luonnonkansat elivät luonnossa olevien voimien alaisuudessa, niistä riippuvaisina, niiden armoilla. Siksi oli luonnollista, että luonnonvoimia (kuten esimerkiksi ukkosta) kunnioitettiin, palvottiin. Syntyi käsitys ihmistä suuremmista voimista, joita tyynnyteltiin ja joilta pyydettiin elämän edellytyksiä uhraamalla tai shamaanien välityksellä.

Kansainvälisesti arvostettu uskontotieteilijä Uno Harva (1882-1949) julkaisi klassikkoteoksensa jumaluuden alkuperästä vuonna 1916. Kirjassaan hän antaa lukijalle hienon, suomalais-ugrilaisiin esimerkkeihin perustuvan kuvan ihmisen kulttuureista, joissa kaikkea elämää kunnioitettiin. Eläimillä, kasveilla, taivaankappaleilla, tuulella, ukkosella, pakkasella, pilvillä, revontulilla, tulella, vedellä ja ennen kaikkea maalla on sielu. Uno Harva johdattaa meidät todellisten perusasioiden äärelle. Jumalauskon alkuperä suokin lukijalleen tilaisuuksia kokea elintärkeitä oivalluksia ja hetkauksen paikkoja ihmisenä olemisen perusteista.

Ihmiskunnan suurin tragedia 2000-luvun alussa on luontoyhteyden katkeaminen, josta johtuen ihmislaji suhtautuu ylimielisesti luontoon - sen voimiin, arvoon ja perustavanlaatuiseen merkitykseen kaiken elämän ylläpitäjänä. On korkea aika palata perusasioiden äärelle...

Uno Nils Oskar Harva (vuoteen 1927 Holmberg, 1882-1949 Turku) oli kansainvälisesti tunnettu suomalainen uskontotieteilijä, Uno Harva painotti työssään uskontotieteen tieteellisen tutkimuksen luonnetta ja työskenteli lujasti osoittaakseen perustamansa tutkimusalan kriittisen näkökulman, joka oli suomalaisittain jokseenkin uusi tapa suhtautua uskontoihin. Hän suhtautui uskontoihin etupäässä perinnetutkimuksen kannalta ja oli erityisen kiinnostunut myyttien näkyvyydestä yhteisön käytännön elämässä kuten laissa, tapakulttuurissa ja seremonioissa.

Harva keräsi elämänsä aikana paljon aineistoa erityisesti suomensukuisten kansojen tavoista ja uskomusperinteestä, mutta ei kehittänyt aineistonsa pohjalta mitään tiettyä teoriaa. Tutkimustyössään hän keskittyi myytin merkityksen ja funktion tutkimiseen. Hän tutki erityisesti uskonnon syntyä ja alkuperää, myytin vaikutusta käytännön elämään, suomensukuisten kansojen maailmanselitysmalleja ja samanismia.

Harvalla on laaja merkitys suomalaisen ja suomensukuisten kansojen kulttuurin perinteen dokumentoijana. Hänen työnsä kattaa laajan maantieteellisen alueen ja sisältää tietoa muun muassa haltiauskosta, Sammosta, perhetavoista, ajanlaskusta ja shamanismista.

Eräs Harvan tunnetuimpia yksittäisiä teorioita on E. N. Setälän kanssa kehitetty teoria Sammosta maailmanpylväänä tai maailmanpuuna. Harva julkaisi aiheesta useita artikkeleita ja kaksi teosta.

Uno Harvan tutkimustyön mielenkiinto kohdistui aiemmista tutkijoista (Heikki Paasonen, K. F. Karjalainen, Kai Donner, M. A. Castren) poiketen yksinomaan tapakulttuurin ja uskomusjärjestelmien tutkimiseen. Aiemmat tutkijat olivat olleet kielitieteellisesti painottuneita. Harvan tutkimusmatkat kohdistuivat enimmäkseen suomensukuisten kansojen asuma-alueille Siperiaan ja Etelä-Venäjälle.

Psykosotaromaani, jossa sota on vain kulissi mielentilojen ja moraalisten ratkaisujen kuvaukselle.

Kaukopartio vaeltaa jossain rintamalinjojen takana. Tai missä tahansa. Miljööllä tai ajankohdalla ei ole väliä, sillä vihollinen löytyy yllättäen lähempää kuin kukaan partion sotilaista tohtii aavistaa.

Yhdeksän sotilasta on ei-kenenkään-maassa, hukassa ja hukattuina. Kaiken yllä on yliluonnollinen joku, joka ottaa mittaa miesten psyyken kestävyydestä. Niin, mikä onkaan pahuus, joka meissä on? Mistä purkautuu väkivaltaisuus, mikä meissä on?

JULIUS KUUTONEN on kirjoittanut taidokkaan psykosotaromaanin, jossa kansa ei taistele eivätkä miehet kerro sankaritarinoita. Tyyliltään ja tyylilajiltaan se tuo mieleen KAUKO RÖYHKÄN palkitun "Kaksi aurinkoa" -romaanin (LIKE 1996).

KOIRUOHON MERKKI on häiritsevän tyly romaani, jossa ei ole voittajia.

On vain voitettuja.

Julius Kuutonen (s. 1985) on joensuulainen haihattelija ja tarinankertoja, joka läträä mielellään ihmismielen syvissä vesissä. Koiruohon merkki on hänen kirpakka esikoisteoksensa.

Öisinajattelija Pentti Stranius ryhtyy uudessa dokumenttiromaanissaan töihinajattelijaksi. Stranius muistelee tapahtumarikkaan työelämänsä moninaisia vaiheita suoraan, impulsiivisesti ja itseään tai muitakaan säästelemättä. Keksittyjä kohtauksia ei ole.

(T)yöelämämuistelmissaan kirjailija lähestulkoon herkistyy muistinsa pulpahtelun myötä. Työyhteisöt (mm. Suomen elokuva-arkisto, Joensuun yliopisto & Pielisjoen linna) innoittavat kirjailijaa muistelemaan ja kuvailemaan ihmisiä, sattumia ja tapahtumia sekä piirtämään myös osuvaa ajankuvaa.

Eikä Stranius olisi Stranius ilman vereviä, lähestulkoon myötähäpeää herättäviä seksikohtauksia. "Sovinistista rehentelyä", kuten kirjailija itse niitä kuvailee.

Elämäkerrallinen romaani on usein henkilökohtainen tulkinta, terapeuttinen meriselitys, nostalgiatrippi... Straniuksen teos ei ole lajityypissään poikkeus. Paitsi vilpittömyydessään. Hän ei ylevöitä itseään, vaan antaa "työläisyydestään" itseironisen omakuvan. Ja nauraa samalla syvästi meille muillekin "työn sankareille".

Toimittaja-tulkki-kirjailija Pentti Stranius on syntynyt Kannuksessa, opiskellut Leningradissa sekä asunut mm. Helsingissä, Joensuussa ja Lieksassa.

JOUTILAAN TYÖHISTORIA on Straniuksen viides kaunokirja, tekijän elämäkerran dokumentaarinen, väärentämätön työhistoriallinen osa.

Kokoelman novellit alkavat lapsuuden salaisista puutarhoista, mielikuvituksen lannoittamista tiheiköistä, kurvaavat nuoruuden suolle hetteikköön, missä jalat ovat kadonneet syvälle näkymättömiin, mutta pää saattaa havitella pilviä, ja päätyvät varttuneemman, elämästä jo enemmän haukanneen näkökulmaan.

"Kerron asioista, jotka järsivät järkeni reunoja, kuulostavat peräti järjettömiltä, ainakin hassuilta, tai soivat surua. Välillä näen maiseman maitolasin läpi, shamanistisesti, henkien rikastuttamana, utuisena valveunena, kummallisena houkutuksena, viettelevänä kutsuna."

Marjo Lanér (s. 1970) on Outokummussa asuva ihmettelijä, yksin vaeltelija, ympäristöä tarkkaileva tarinoiden keräilijä. Marjo on valmistunut filosofian maisteriksi Helsingin yliopistosta kulttuurien tutkimuksen koulutusohjelmasta (folkloristiikka, uskontotiede, naistutkimus ja saamen tutkimus). Hän on työskennellyt mm. Helsingin kulttuuriasiankeskuksella ja museovirastolla oppaana, ollut kotiäitinä ja omaishoitajana.

Kirjoittamisestaan hän toteaa seuraavasti: Pikkuveli sen keksi, että minä Mallu, olin kuin malluainen luonnossa. Pieni vesikoppakuoriainen, joka sukelsi ja lensi, etsi syvyyttä, toki myös korkeuksiin kurottelua. Olin hyvin villi tyttölapsi, hullun rohkea, ja jääräpäisyyteen asti oikeudenmukaisuutta puolustava. Vanhemmat ja isovanhemmat toruivat, kun en osannut olla vain nätisti pihalla. Kiertelin naapureilla, tappelin poikien kanssa, kävin yksin uimassa ja seikkailin metsissä.

Nyt aikuisena olen yksin vaelteleva, ympäristöä tarkkaileva tarinoiden keräilijä. Etsin kertomusten alkuja kuin versoja ja nuppuja, joista voi puhjeta pihamaalleni mitä vain kasveja. Rakastan niitä hetkiä, kun löydän ensimmäiset merkitykselliset sanat, ja niille alkaa juosta ruudulle jatkoa. Parhaimmillaan istun itsekin ihmettelemässä, tarina menee kaukana edellä.

Kerron asioista, jotka järsivät järkeni reunoja, kuulostavat peräti järjettömiltä, ainakin hassuilta, tai soivat surua. Välillä näen maiseman maitolasin läpi, shamanistisesti, henkien rikastuttamana, utuisena valveunena, kummallisena houkutuksena, hulluuden kutsuna.

Kutsun sinutkin seuraamaan tätä mutkittelevaa polkua. Se alkaa lapsuuden salaisista puutarhoista, mielikuvituksen lannoittamista tiheiköistä, kurvaa nuoruuden suolle hetteikköön, missä jalat ovat kadonneet syvälle näkymättömiin, mutta pää saattaa havitella pilviä, ja päätyy varttuneemman, elämästä jo enemmän haukanneen näkökulmaan.

Lisää Marjon kirjallisia mietteitä osoitteessa: ajantarina.wordpress.com.

"Edellisessä kirjeessä mainitsemani elokuvakäsikirjoitus tulee tämän kirjeen mukana. Lähetän sen sinulle siksi, koska se herättää ärsyttäviä kysymyksiä, kuin vastauksia vaatien, vaikka tiedän, ettei sen tyylisten tarinoiden filmatisointi sinua kiinnostakaan. Suhtaudu siis käsikirjoitukseen miten haluat: ajanvietteenä, kirouksena tai historiallisena vitsinä."

Näin alkaa tuntemattoman henkilön tuntemattomalle vastaanottajalle osoittama kirje, joka muuttaa peruuttamattomalla tavalla suomalaista kirjallisuushistoriaa. Tämä Venetsian tulvista marraskuussa 2019 löytynyt kirje paljastaa täysin uusia asioita suomalaisen menestyskirjailijan Mika Waltarin (1908-1979) elämästä sekä kahdesta hänen tunnetuimmasta henkilöhahmostaan, Sinouhé egyptiläisestä ja ispettore Palmasta.

Säälimättömistä paljastuksista huolimatta moni polttava kysymys jää yhä vaille vastausta.

Venetsian tulvista marraskuussa 2019 löytyi vanha nahkasalkku, jossa oli viisi kirjaa, kuvitettu elokuvakäsikirjoitus sekä käsikirjoituksen taustoja selittävä kirje, jonka kirjoittajasta ja vastaanottajasta ei ollut tietoa, sillä salkussa ei ollut nimitietoja sisältävää kirjekuorta, ainoastaan lokakuun 26. päivänä vuonna 1979 Purgatorio-Cataniassa päivätty 32-liuskainen konekirjoitettu teksti.

Nahkasalkun löytäjä, eläkeläinen Buffone Pagliaccio, ilmoitti löydöksistään San Sevolon saarella sijaitsevan Università Ca' Foscarin Kielten ja kulttuurien tutkimuksen laitokselle sekä siskontyttärensä kehotuksesta useille toimittajille, joista yksi ainoa, freelancerina toimiva tutkiva journalisti Giotto de Chirico kiinnostui kirjeestä ja elokuvakäsikirjoituksesta lähinnä siksi, että hänen äitinsä oli lähtöisin Agrigentosta ja hän oli opiskeluaikoinaan tutkinut salapoliisikirjallisuutta sekä kirjallisuuden adaptaatiota. Sattumaa tai ei, Giotto de Chirico oli jo ennen Venetsian tulvia varannut joululomamatkan Suomeen (käydäkseen Kolilla ja Kuusamossa ennen Kilpisjärveä), ja kun tiemme kohtasivat Joensuun Sointulassa (lauantaina 14. joulukuuta 2019), Giotto de Chirico kertoi käsiinsä saamasta kuvitetusta elokuvakäsikirjoituksesta sekä sen taustoja selittävästä kirjeestä, jonka päähenkilö oli Mika Waltari, edesmennyt suomalaiskirjailija; ja kun kerroin olevani kustantaja, de Chirico kysyi haluaisinko julkaista Waltarin menneisyyttä ja luovuutta valottavan kirjeen sekä elokuvakäsikirjoituksen Waltarin äidinkielellä Waltarin isänmaassa. Aihe kuulosti kiinnostavalta, mutta en luvannut mitään, sillä en osaa italiaa, joten minun pitäisi ensin nähdä tekstit suomennettuina.

Kaksi kuukautta myöhemmin, kun olin unohtanut jo koko asian, sain Pioni Ciarlatano nimiseltä henkilöltä sähköpostiini kirjeen sekä elokuvakäsikirjoituksen alkusivujen raakasuomennokset. Ciarlatano ilmoitti lähettävänsä valmiit käännökset ennen pääsiäistä, mikäli olin kiinnostunut niiden julkaisusta. Totta kai olin, etenkin kun Ciarlatano kertoi de Chiricon tuttavien luvanneen hoitaa käännöspalkkion. Halusin heti kiittää de Chiricoa, mutta saadessani valmiit suomennokset pääsiäisenä sain Ciarlatanolta myös tiedon, että de Chirico oli kuollut COVID:iin venetsialaisessa sairaalassa jo maaliskuun 24. päivänä. Vasta silloin aloin miettiä elokuvakäsikirjoitukseen ja sen taustoja selittävään kirjeeseen liittyviä tekijänoikeuskysymyksiä, mutta Ciarlatanon mielestä kesällä 1928 kuvitetun elokuvakäsikirjoituksen tekijänoikeuden suoja-aika oli jo umpeutunut, sillä "tekijä kuoli viimeistään 1940-luvulla". Tarkempaa syytä tai minkäänlaista näyttöä oletukselleen hän ei antanut. Lisäksi Ciarlatano ei pitänyt kirjettä taideteoksena eikä siten tekijänoikeuden suojaamana teoksena, vaan "monella tapaa välttämättömänä tutkielmana tämän kokonaisuuden (ymmärtämisen) kannalta", minkä takia hän ilmoitti ottavansa kaiken vastuun - eettisen, poeettisen ja juridisen - kirjeen ja elokuvakäsikirjoituksen julkaisemisesta suomen kielellä Suomessa, mikäli niiden tekijänoikeudet olisivat kustantajalle kynnyskysymys.

Jussi Virratvuori, Kirjokansi, Tripoliksen suomennoksen kustantaja.

Runokokoelman juuret ovat metsissä, järvien rannoilla ja soilla. Teksteissä ihmetellään ja ihaillaan puita, käydään polvilleen niiden alle ja löydetään yhteys oleelliseen. Runoja yhdistää itämerensuomalainen, suomalais-ugrilainen maailmankuva. Monet runoista pohjautuvat kansanuskoon ja uskomusperinteisiin, kansan suussa kiertäneisiin tarinoihin, loitsuihin ja lauluihin.

Erja Laakkonen (s. 1976) on Polvijärvellä asuva metsäläinen, kirjoittaja, tutkija (KT, FM), opettaja ja aktiivinen kansalainen. Hän toimii Animalia ry:n puheenjohtajana.

Lisätietoja: erjalaakkonen.fi.

Viisi syvästi mietinnällistä novellia ihmisyydestä.

Mitä oli palvelualttiin ja henkevän miehen takana, miehen jota ei enää ole? Miten melkein tuntemattomaksi jäävän miehen elämä voikin olla läpileikkaus tästä kaikesta. Millaisia tuntemuksia, mielihaluja teatteri-ilta herättää Irassa. Mikä on se kaipuu, joka ei pääse täyttymään?

Kuinka joulu saaressa ei olekaan yksinäinen, vaan täynnä elämänmittaisia muistoja. Kuinka elämä herää eloon elämäkertaa kirjoittaessa niin kirjoittajan kuin haastateltavankin osalta.

Miten matka metsään onkin matka itseen. Miten todellisella rajalla onkin mahdollisuus kokea ajallisia ja paikallisia rajatiloja. Ja miten hiljaisuus suo tilan.

Heli Hulmi sanoittaa novellinsa henkilökohtaisesti, paljaasti. Riveillä on elettyä elämää, tuntevia ja tuntuvia ihmisiä sekä syvää inhimillisyyden jakamista.

Heli Hulmi on kirjailija, kouluttaja, kirjallisuusterapiaohjaaja. Häneltä on julkaistu aiemmin mm. seuraavat teokset: Luopumisharjoituksia (2018), Kuoleman horisontti ja kirjoitus (2012), Saattaen vaihdettava (2010), Ruusu joka nousee lumesta voittaa kaikki vertaukset (2010), Sakramentti ja muita novelleja (2001), Seela ja tähti (1997). Heli työskenteli pitkään elämäntarinoiden ja radiodokumenttien parissa.

Lisätietoja: https://helihulmi.fi/#hulmi.

Kirjan arvostelu: Heli Hulmi: Kirkas hetki

Vilsandilla, toinen aamu, heinäkuun 15. päivä. Mahtava aurinko, aivan kuin se olisi paistanut kaikki nämä vuodet, siitä saakka kun olin täällä kolmekymmentäviisi kesää sitten. Ainostaan kukkia on enemmän. Tuohon aikaan kesät olivat sateettomia ja kuumia, kaikki korventui, vain maksaruoho hehkui keltaisena, perussävy oli punaruskea.

Tämä kesä on sellainen arktinen, färsaarelainen. Varjossa on yhä viileää, aivan kuin jossain olisi kylmää huokuva jäämöhkäle. Mutta kukille se tekee hyvää, niille tämä arktinen viileys sopii. Huomaan tulleeni tänne sydänkesän kauneimman kukoistuksen aikaan. Juuri ennen suuren juhlan alkua. Nyt ne vasta avautuvat. Kellokukat, suuret ja pienet, suurina laikkuina, molemmat maksaruohot, keltaiset ja ne toiset, punalehtiset, valkokukkaiset, kangasajuruohot ensimmäisessä loistossaan, rikinkeltainen keltamatara, valkea ahomatara, päivänkakkarat, siniset neidonkielet, tummansiniset tähkätädykkeet, sanalla sanoen kaikki ja kaikki ja kaikki.

Tõnu Õnnepalu (s. 13. syyskuuta 1962 Tallinna) on virolainen kirjailija, runoilija ja kääntäjä, joka on julkaissut teoksia myös salanimillä Emil Tode ja Anton Nigov. Õnnepalu opiskeli Tarton yliopistossa kasvitiedettä ja ekologiaa vuosina 1980-1985 ja työskenteli Hiidenmaalla Laukan koulussa biologian ja kemian opettajana vuodet 1985-1987. Hän julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa vuonna 1985 ja on sittemmin työskennellyt vapaana kirjailijana, kääntäjänä ja toimittajana (vuosina 1989-1990 Vikerkaar-lehdessä). Hän on kääntänyt viroksi muiden muassa Charles Baudelairen, Albert Camus'n, Allen Ginsbergin, François Mauriacin ja Marcel Proustin teoksia. Õnnepalu saavutti maailmanlaajuista kuuluisuutta vuonna 1993 esikoisromaanillaan Enkelten siemen (vir. Piiririik). Romaani käännettiin 14 kielelle. Erkki-Sven Tüürin kuoroteos Inquiétude du Fini perustuu Õnnepalun tekstiin.

Vilsandi on saari Saarenmaan länsirannan tuntumassa Viron länsiosassa. Vilsandi on Viron läntisin asuttu saari. Hallinnollisesti se kuuluu Saarenmaan kuntaan. Saari on osa Vilsandin kansallispuistoa. Asukkaita saarella on 20. Saareen pääsee Kihelkonnan Papinsaaren satamasta veneellä tai veden ollessa matalalla kuorma-autolla. Lisätietoja: https://fi.wikipedia.org/wiki/Vilsandi.

Elämässä ei ole mitään mustaa eikä valkoista. Siinä on kaikki värit ja sävyt. Rakkaus ei ole piikittömillä ruusuilla tanssimista. Vanhemmuus alkaa, muttei koskaan lopu. Tunteet ovat osuvia ja siksi usein niin kovasti sattuvia.

Tapasin sinut tiistaina,
tavallisena päivänä,
jolloin syödään makaronilaatikkoa,
kadotetaan autonavaimet
eikä löydetä ehjää sukkaparia.

Minna Erola on karkkilalainen perheenäiti ja erityis-luokanopettaja. Vapaa-ajallaan hän kirjoittaa, maalaa kuvia ja vaeltaa luonnossa. Kahvista hän pitää hiukan liikaakin ja pöytätenniksestä niin suuresti, että sisusti olohuoneensakin pingispöydällä.

Hahmotta hän vaeltaa keskuudessamme. Häneen verrattuna olemme jokainen sokeita. Siksi meidän muiden tulisi kunnioittaa lähimmäistämme: hän voi olla kuka tahansa. Hän ei oleta mitään kenestäkään, sillä hän tietää mitä on olla tuonpuoleinen. Hän tietää voivansa kohdata itsensä, sillä lukemattomia kertoja hän on tullut kohdatuksi kuin kuka tahansa ruoja.

(En halua väheksyä lukijaa, mutta olen kirjoittanut tämän meille, jotka emme ole hän. Epäilen, ettei hän lue paljon kirjoja, sillä viisaus ei asu niissä. Kirjoihin viisaus käpertyy kuolemaan. Niistä voidaan kyllä oppia, kuten arkeologit oppivat luista.)

Lauri Taneli Lassila on torniolainen taiteilija. Hän on opiskellut elokuvaa Turussa ja kirjoittanut vapaana toimittajana mm. Filmihulluun, Pohjolan Sanomiin ja Aamulehteen. Kirjallisia innoittajia ovat eepokset, Nietzsche ja taolaisuus.

ja mä olen aina osannut pitää turpani kiinni
paitsi silloin kun on asiaa

Pinja Porvari on helsinkiläinen runoilija ja toimittaja. Rumia lauseita on hänen esikoisrunoteoksensa.

Suomentanut Jouko Väisänen

Syyskuun loppupuoli, takana veronsa vaatinut työntäyteinen kesä. Edessä neljän viikon vapaaehtoinen yksinäisyys pienellä, lähes autiolla saarella. Mukana muonavaroja kuukaudeksi ja laatikollinen kirjoja - lohdutukseksi ja ajanvietteeksi. Tõnu Õnnepalun päiväkirjanomaisesti ja usein tajunnanvirtana etenevä Lopetuksen enkeli (alaotsikoltaan Muistiinmerkintöjä syyssaarelta) käsittelee suuria teemoja: mennyttä aikaa, tätä päivää ja tulevaisuutta, ihmisen osaa, ihmisen ääntä tässä olevaisuudessa, yksinäisyyttä, masennusta, uskonnon olemusta, rakkautta, kuolemaa... Mutta varsinkin taidetta ja sen merkitystä, erityisesti teatteria ja kirjallisuutta. Taustanaan Leo Tolstoin kiukkuinen vuodatus Mitä on taide?, Czeslaw Miloszin ja Saigyo Hoshin runomaailma ja Robert Wilsonin uuden suunnan etsintä teatteritaiteessa.

Ja kaiken sitoo yhteen alati muuttuva ja erityisen kauniisti kuvattu Vilsandin luonto, Jumalan teatteri, joka tarjoaa näytöksen, vaikka katsojia olisi vain yksi ainoa. Ja jos katsojaa ei ole, ei ole myöskään näytöstä.

Tõnu Õnnepalu (s. 13. syyskuuta 1962 Tallinna) on virolainen kirjailija, runoilija ja kääntäjä, joka on julkaissut teoksia myös salanimillä Emil Tode ja Anton Nigov. Hänen edellinen suomennettu romaaninsa Paratiisi (Kirjokansi 2017) on ollut suuri arvostelumenestys.

Õnnepalu opiskeli Tarton yliopistossa kasvitiedettä ja ekologiaa vuosina 1980-1985 ja työskenteli Hiidenmaalla Laukan koulussa biologian ja kemian opettajana vuodet 1985-1987. Hän julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa vuonna 1985 ja on sittemmin työskennellyt vapaana kirjailijana, kääntäjänä ja toimittajana (vuosina 1989-1990 Vikerkaar-lehdessä). Hän on kääntänyt viroksi muiden muassa Charles Baudelairen, Albert Camus'n, Allen Ginsbergin, François Mauriacin ja Marcel Proustin teoksia.

Õnnepalu saavutti maailmanlaajuista kuuluisuutta vuonna 1993 esikoisromaanillaan Enkelten siemen (vir. Piiririik). Romaani käännettiin 14 kielelle. Erkki-Sven Tüürin kuoroteos Inquiétude du Fini perustuu Õnnepalun tekstiin.

Toim. Aapo Lehtinen, Pia Paananen, Aimo Salonen, Kari Souto, Jussi Virratvuori

Miksi Eino Maironiemi on kirjan arvoinen? Enin/Einon/Mairon tunteneille asia on itsestään selvä, mutta on mies esittelemisen arvoinen heillekin, jotka eivät ole Maironiemestä koskaan kuulleetkaan.

Anna Tenhu, Einonkin arvostama nuoremman polven sanataituri, kiteytti asian tästä kirjasta löytyvässä muistokirjoituksessaan, joka alun perin julkaistiin Karjalaisen nettiversiossa 21.3.2019: Kaikki Mairon yhtään ja vähänkään tunteneet ihmiset allekirjoittavat väittämän, että tämä karjalaisesta, kuuluisasta Kettusen suuresta runonlaulajasuvusta äitinsä puolelta polveutunut änkyrä oli poikkeuksellinen sanankäyttäjä ja kielen tajuaja, jollaista emme ikäväksemme tule enää koskaan näkemään. Mairon kaltaisia persoonia ja poikkeuksellisen älykkäitä mutta sosiaalisesti haastavia persoonia nykyihmisten keskuudessa suorastaan pelätään ja joukkioista eristetään.

Kun puhumme Eino Maironiemestä, puhumme kielen käyttäjästä, emme sen palvelijasta. Henkilöstä, jonka voima perustuu kulttuuriin ennen meitä, meidän ympärillämme ja meidän jälkeemme.

Minua ei vieläkään ole on tarina Pielisjoen suussa sijaitsevasta korkeakoulukaupungista ja sen kulttuurista. Siitä miten itäiseen Suomeen, melkein ei mihinkään, voi syntyä yhteisö, joka vastoin kaikkea todennäköisyyttä onnistuu synnyttämään oman voltairensa.

Kirja sisältää Einon Maironiemen Karjalan Heili -kaupunkilehteen vuosina 2016-2019 kirjoittamat pakinat sekä Einon vuosina 1980-1995 Joensuun ylioppilaslehdessä julkaistuja juttuja. Kansien väliin on saatettu myös Eino Maironiemen muita kirjoituksia, puheita ja julkaisemattomia käsikirjoituksia. Puheenvuoro annetaan myös heille, jotka halusivat kirjallisesti muistella Eniä, Einoa ja Mairoa.

Viimeinen sana annetaan - tiedätte kyllä kenelle.

KIRJAILIJASTA: Eino Maironiemi (9.5.1957-17.3.2019) oli poliitikko, yliopistomies, toimittaja, seuramies, änkyrä, välillä yllättäväkin herrasmies.

Asuinpaikan mukaisissa tilastoissa maaseudun väki vähenee. Ihmisten elämästä ja toiminnasta maaseutu ei silti ole tyhjentynyt. Maaseutu ei irrota otettaan. Sieltä lähdetään, sinne palataan, kenties lähdetään taas uudelleen.

Suhde maahan, multaan, ympäröivään yhteisöön, omin käsin tekemisen opetteluun ja oppimiseen ovat kirjan kantavia aiheita. Kirjoitetaan itselle merkityksellisestä paikasta maalla, koetusta maaseudusta omalla äänellä.

Kirjassa jokaisella kirjoittajalla on omanlaisensa, henkilökohtainen näkökulma maaseutuun. Tutkijat, toimittajat, kirjailijat ja aktivistit kirjoittavat paikoista, joissa asutaan tai joihin ainakin palataan toistuvasti. Maantieteellisesti tarinat sijoittuvat jonnekin Suomeen ja jonnekin Viroon. Useimmat paikat voi johtolankojen perusteella sijoittaa kartalle kylän, kunnan tai ainakin maakunnan tarkkuudella.

Kirjoituksissa maaseutu on läsnä väkevänä ja maanhajuisena, yhtä aikaa lahoavana ja hedelmäisenä, rikkumattomana idyllinä ja konfliktien muovaamana. Maaseutu näyttäytyy kohtuuden ihanteiden ja radikaalin kriittisyyden sävyttämänä. Paikka on läsnä ihmisten ruumiillisena työnä, eettisinä valintoina ja aistivoimaisena esteettisyytenä.

Syrjäisyys varallisuuden, vallan ja liikenneyhteyksien keskuspaikoista ei merkitse sosiaalista syrjäisyyttä eikä syrjäytymistä. On poliittinen valinta päättää, kenen ehdoilla ja mistä näkökulmista eri alueita katsotaan, miten niistä puhutaan ja miten tietoa tuotetaan. Tässä esseekokoelmassa välittyy kirjoittajien oma maaseutukokemus tutkimustiedolla höystettynä.

Kirjoittajat: Päivi Armila, Leena Eräsaari, Kirsti Hassinen, Pauliina Helle, Lassi Hyvärinen, Katri Issakainen, Tuula Kukkonen, Kari Lunnas, Pirjo Roponen-Lunnas, Eeva Luoto, Hanna Moilanen, Pertti Rannikko, Pirjo Salo, Silva Tedre, Kai Vaara ja Jouko Väisänen. Mukana on myös luku Tõnu Õnnepalun kirjasta, suom. Jouko Väisänen.

Anna Andrejevna Ahmatova, hieno ja monipuolinen kirjailija, kuului runoilijoiden suureen kvartettiin, jossa hänen lisäkseen olivat Marina Tsvetajeva, Osip Mandelstam ja Boris Pasternak. Heidän runoutensa hallitsi Venäjän kirjallisuutta vallankumouksen jälkeen puolen vuosisadan ajan.

Anna Andrejevna Gorenko syntyi 11. (23.) kesäkuuta 1889 Bolsoi Fontanissa lähellä Odessaa ja kuoli Domodedovossa, lähellä Moskovaa 5. maaliskuuta 1966. Hän oli Venäjän runouden Sapfo ja samalla sen Kassandra. Hänen elämäänsä sävyttivät pakanallinen lapsuus Krimillä, boheemi nuoruus Pietarin avantgarde-taiteilijoiden piireissä, läpimurto 1910-luvulla nimellä Ahmatova, maailmansodat, Venäjän vallankumoukset, ensimmäisen aviomiehen teloitus 1921, Stalinin terrori, ainoan pojan toistuvat vangitsemiset ja leirituomiot, kolmannen miehen menehtyminen vankileirillä 1953, omien runojen julkaisukiellot ja maanalainen kirjoitustyö sekä alituinen pelko vangitsemisesta. Olojen vähitellen vapauduttua Stalinin kuoleman jälkeen hänelle myönnettiin Italiassa kansainvälinen Etna Taormina kirjallisuuspalkinto 1964 ja Oxfordin yliopiston kunniatohtorin arvo 1965.

Ahmatovan isä oli ukrainalainen, äiti venäläinen, isomummo tataariruhtinatar ja isänäiti kreikkalainen. Runoilija itse oli kuin kotonaan eri vuosisatojen ja vuosituhansien kulttuureissa, vuosisadat olivat hänelle käsillä olevaa nyt -aikaa. Ahmatova kävi runoissaan dialogia eri aikakausien runoilijoiden ja taiteilijoiden kanssa eikä hänellä ollut minkäänlaisia ajallisia tahi maantieteellisiä rajoja.

Oli vuosikymmeniä, jolloin runot oli kotietsinnän pelossa kätkettävä, jopa poltettava, mutta koskaan Ahmatova ei vaiennut.

Ahmatova-tutkija ja taiteilija Anneli Heliö on suomentanut Anna Ahmatovan runoutta vuodesta 1992 alkaen.

Marjatta & Ilman Kinna

Kaukaisesta rajametsästä löytyy salaperäinen laukku. Viranomaiset ja läheisen kylän väki ovat arvoituksellisen laukun kanssa ymmällään. Asian ratkaisemiseksi järjestetään lopulta varsinaiset "koko kylän käräjät".

Käräjäistuntoon saapuu myös Marjatta-neiti, joka on joutunut piiaksi kauaksi kotoaan. Kyläreissu tuo Marjatalle kauan kaivatun tauon, ei vain raatamiseen, vaan myös jatkuvaan kamppailuun kummitusten ja kiusaajien kanssa.

Kummitusten kynsiin on joutunut myös maankiertäjä Kinna Ilma, joka on saanut muuan kirotun upseerin haamulta tehtäväksi käydä Tuonelan virran rannalta kiviä kirouksen mitätöimiseksi. Kinnakin päätyy lopulta kyläkäräjille, mutta vangittuna.

Millaiset ovat linnunjalkajäljitelmät? Miksi käräjäväki joutuu kulkemaan navetan ovenpielen läpi? Ja miten käy Marjatan ja Kinnan? Kaikkiin näihin kysymyksiin saadaan. no, selvyyttä, kun selvitellään salaperäisen laukun arvoitusta.

Sarjakuva on 36-sivuinen värialbumi, jonka julkaisee joensuulainen kustantamo Kirjokansi. Sarjakuva edustaa tavanomaisesta poikkeavia tapoja työstää Kadonnut kinnas -hankkeen tutkimia aihepiirejä ja julkaista niistä.

Tekijä: sarjakuvan on käsikirjoittanut ja piirtänyt joensuulainen perinteentutkija Kari Korolainen (FT). Korolainen on toiminut aiemmin kuvataitelijana ja graafikkona. Väitöskirjatutkimuksessa (2012) hän tarkasteli kotien koristelua ja esineistöä perinteiden sekä taiteistumisen näkökulmista. Väitöskirjan jälkeisessä tutkimuksessa aiheena ovat olleet perinnetieteelliset piirrokset ja niiden rooli tutkimuksessa.

"Me oltiin pyhä vitun kolminaisuus. Meillä oli balanssi ja elämä ja viisastenkivi. Tajuttiinko me sitä? Totta helvetissä tajuttiin. Se tässä on pahinta. Mä tajusin mutta se ei estäny mua vähääkään. Mä oon miettiny sellasta kauheutta että loppujen lopuks tää homma meni just niinku me hullut haluttiin. Koska ihminen ei tiedä mitä se haluaa. Se haluaa semmosta mitä ei tahdo. Siks kaikki on lopulta aina liian myöhästä."

Sano kuolemalle käsipäivää kasvaa lapsuuden ja nuoruuden tuokiokuvista ironiaa ja pilkkaa kaihtamattomaksi, tragikoomiseksi odysseiaksi - kuvaksi vallasta ja totuudesta, tasapainosta, jota ei koskaan saavuteta toista uhraamatta.

Markus Niemi takoo konstailematonta, villiä proosaa. Se jää vaivaamaan kuin liian selvästi tajuttu uni. Sen maailma on ivallinen, julma ja huumaava.

Markus Niemi on joensuulainen kirjailija ja filosofian maisteri. Paitsi uskonto, mytologia ja halu, häntä kiinnostavat ideologiakritiikin ja filosofian alaan kuuluvat kysymykset. Häneltä on aiemmin julkaistu novellikokoelma Labyrintin profeetta ja muita kertomuksia (Kirjokansi, 2016), Keskipäivän demonit (Kirjokansi 2017), Lautta (Kirjokansi 2017), Mestari (Kirjokansi 2017), Parallaksi (Kirjokansi 2019) sekä Esseitä epäonnistuneesta todellisuudesta (Kirjokansi 2019).

Kirjailijan blogi löytyy osoitteesta www.kaikkionvaletta.blogspot.com.

Kainin laulut on joensuulaisen kirjailijan Markus Niemen kahdeksas teos.

Markus Niemi on joensuulainen kirjailija ja filosofian maisteri. Paitsi uskonto, mytologia ja halu, häntä kiinnostavat ideologiakritiikin ja filosofian alaan kuuluvat kysymykset. Häneltä on aiemmin julkaistu novellikokoelma Labyrintin profeetta ja muita kertomuksia (Kirjokansi, 2016), Keskipäivän demonit (Kirjokansi 2017), Lautta (Kirjokansi 2017), Mestari (Kirjokansi 2017), Parallaksi (Kirjokansi 2019), Esseitä epäonnistuneesta todellisuudesta (Kirjokansi 2019) sekä Sano kuolemalle käsipäivää (Kirjokansi 2019).

Tuomas ei pelkää pimeää eikä peikkoja vaan sitä, mitä tapahtuu hänen huoneensa ulkopuolella. Tuomaksen isä on sairas ja isän sairauden nimi on alkoholismi. Tuomas miettii sitä paljon. Jos juo viinaa, on siis sairas. Voiko se olla totta?

Jäljellä on vain kysymyksiä. Miksi? Miten lahjakkaasta miehestä, joka ei olisi tehnyt pahaa kärpäsellekään ja jonka oikeudentunto oli pettämätön, on tullut ärtyisä, helposti malttinsa menettävä ja joko nousu- tai laskuhumalassa tai krapulassa oleva ihmisraunio? Vastausta ei ole. On vain tieto, että yhden ihmisen mielialojen mukaan on koko perheen elämä järjestettävä.

Pullonpohjalasit kuvaa syvällisesti ja tarkasti elämää alkoholistiperheessä lapsen ja vaimon näkökulmasta. Alkoholismi näyttäytyy juuri sellaisena kuin se pitääkin näyttää: miehekkäänä, surkeana, mahtipontisena, itsesäälisenä ja itsekkäänä.

Vahva äiti ei kestä kaikkea, ei jokaista sanallista tai lihallista lyöntiä. Ja kun äidin jaksaminen loppuu, Tuomaksesta tulee vastuunkantaja ja omien vanhempiensa huoltaja. Mutta Tuomaskin oivaltaa lopulta viinan vallan tahdottomaan isäänsä. Oivallus on suora, ainoa mahdollinen: "Rakas Jumala, anna isän kuolla."

Tarja Makkonen on kirjoittanut säälimättömän kauniin ja suoran romaanin alkoholistista ja siitä, kuinka yhden miehen juominen vaikuttaa kaikin mahdollisin tavoin hänen läheisiinsä.

Tarja Makkonen on joensuulainen kirjailija, joka ihmettelee maailmanmenoa ja menee metsään nauttimaan rauhasta, hiljaisuudesta ja kauneudesta. Luonnossa liikkumisen lisäksi hän käyttää aikaansa muun muassa työntekoon, joogaan, kirjoihin, tanssimiseen, perheeseen ja ystäviin sekä ukulelen soittoon.

Pullonpohjalasit on Tarja Makkosen ensimmäinen romaani. Aiemmin hän on kirjoittanut lastenkirjan Önnö ja kirjava kissa (Karisto 2013) sekä useita eräaiheisia novelleja antologioihin.

"Jotkut asiat on kenties parempi unohtaa. Ja sen viimeisen salaisuuden hän vie mukanaan hautaan."

Syrjäisellä maatilalla on tapahtunut järkyttävä veriteko, jonka tekijää ei ole koskaan saatu kiinni. Aikojen saatossa tila on myyty, ja rikos hautautunut.

Kun vuosia asumattomana ollut maatila yllättäen tulee myyntiin huutokaupassa, erilleen ajautuneen omistajasuvun jäsenet havahtuvat. Pitäisikö tila hankkia takaisin suvun omistukseen? Motiivien taustalta paljastuu kauan vaiettujen salaisuuksien kudelma. Mitä oikein tapahtuikaan heinäkuussa 1947?

Mustan kiven varjo on monikerroksinen, taitavasti eri aikatasoille punottu trilleri, joka antaa vahvaa eläytymispintaa lukijalle. Juonenkäänteet ovat yllätyksellisiä mutta samalla uskottavia.

Mikään ei ole lopulta sitä miltä pinnalta näyttää.

Anna Paldar on kirjoittanut taidokkaan ja hypnoottisella tavalla painajaismaiseksi kasvavan trillerin. Esikoisteos on vakuuttava osoitus Paldarin kertojantaidoista.

Kirjailijanimellä Anna Paldar kirjoittava Kirsi Korhonen on pirkanmaalainen kahden lapsen äiti ja töissä IT-alalla. Vapaa-ajallaan hän tanssii, kirjoittaa ja nauttii hyvästä kahvista.

Väitöskirjan kirjoitusprosessi sai liikkeelle innostuksen kirjoittamiseen, ja väitöskirjan valmistuttua vuonna 2012 hän aloitti luovan kirjoittamisen opiskelun. Syksyllä 2019 julkaistiin hänen esikoisteoksensa Mustan Kiven Varjo.

Rikosoikeudenkäynnissä vain harvaa kiinnostaa uhri ja hänen tulevaisuutensa. Riita-asiassa toinen osapuolista voittaa ja toinen häviää. 30 vuoden tuomaroinnin perusteella Teuri Brunila on vakuuttunut, että suurin ongelma oikeudenkäynnissä on osallisten vastakkainasettelun syventäminen. Syyttäjä vastaan syytetty. Kantaja vastaan vastaaja. Se on kallista ja sillä ylläpidetään suurta lakimiesten joukkoa. Asiantuntijat ovat varastaneet ihmisten riidat.

Tässä teoksessa Brunila perustelee uudenlaista oikeusajattelua. Rikosoikeudessa pitäisi siirtyä restoratiivisen eli korjaavan oikeuden soveltamiseen. Uhrin ja tekijän asema pitää olla tasapuolinen. Oikeus ei saa olla pelkästään valtion kurinpitomenettelyä. Riidat tulee käsitellä sovittelijan avustamassa sovittelussa, jossa ei ole vastakkainasettelua vaan kaksi tasavertaista asianosaista. Sovitteleva oikeus perustuu korjaavalle ajattelulle ja kärjistämisen sijaan riidat sovitellaan.

Myös yhteiskuntien suuri ongelma on vastakkainasettelu. Kun syntyy erimielisyys, usein neuvottelun sijaan ryhdytään kärjistämään vastakkaisia intressejä. Brunila kirjoittaa, että niin uskontojen kuin oman voiton pyynnin legitimoineen kapitalismin luoma kulttuuri on este sovittelulle. EU:n, valtioiden ja maailmanjärjestöjen velvollisuutena on hävittää Reaganin ja Thatcherin käynnistämä libertarismi, kaiken kapitalisoiva globalisaatio, ennen kuin me kaikki joudumme elämään äärioikeistolaisen fasismin pakottamassa todellisuudessa.

Jopa uskontojen erimielisyyksiä voidaan lieventää menemällä niiden ihmisyyttä ymmärtäviin alkujuuriin ja riisumalla niistä valtapyyteitä ilmentävät opinkappaleet. Sitä samoin kuin jatkuvan rauhanrakennuksen kautta ihmiskunnan hyvinvointia voidaan parantaa. Sovittelevaa kulttuuria pitäisi opetella riidanratkaisun keinona jo päiväkodeista alkaen.

Brunila kirjoittaa oikeuden käytöstä, jossa otetaan huomioon kaikki inhimilliset tekijät, myös niin sanotut juridiikkaan kuulumattomat. Sovittelevaksi tuomariksi tulemistaan hän valaisee kertomalla myös monista henkilöhistoriaansa kuuluvista asioista.

Tuomari joka tahtoi sovitella on kirja, joka tutkii juuri sitä monimutkaisuutta, joka on muovannut tekijänsä oikeusajattelua. - Kaikesta on kysymys.

Oskari kärsii tietämättään yksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Hän ei kykene masentumaan, ahdistumaan, eikä ottamaan oikein mitään asiaa kuolemanvakavasti. Silti hän löytää itsensä toistamiseen tärkeiden tapahtumien keskipisteestä.

Oskarin kollega Annastiina sysätään pois töistä kotiinsa, jossa hän joutuu viimeinkin kohtaamaan tyhjentyneen elämänsä, eivätkä nykyajan nopeat pintailmiöt ainakaan helpota alakuloisuutta ja ärsytystä. Annastiina tukeutuu punaviiniin ja sarkasmiin.

Oskari ja Annastiina muodostavat outojen ilmiöiden tarkkailuun erikoistuvan tutkijaparin, vastaan tulee tapahtumia, jotka eivät vaikuta sattumilta. He lähtevät yhdistelemään asioita ja seuraamaan johtolankoja, jotka kuljettavat heidät kauas normaalista, sovinnaisesta ja keskiluokkaisen elämän kehästä. Avautuu toinen maailma, tarkoitus ja tehtävä. Matkan varrelle liittyy oudoksuttava hahmogalleria, joka koostuu arjen kääntöpuolen ihmisistä.

Juoksuaika on romaani, jossa huumori on tarinan ytimenä, ei pelkkänä mausteena. Läsnä on kysymys ihmisen elämän vakavuuden asteesta. Tarina rimpuilee välillä rakkauden käänteissä ja toisinaan notkuu rennossa takakenossa jazzklubin sohvalla. Luvassa on elämää huipulta pohjalle ja taas takaisin, kasapäin lentävää rahaa, kuumaa aurinkoa ja hohtavia hankia. Satiirinen ote pöyhii myös yhteiskunnan laajempia tragikoomisia kulkusuuntia.

Matti Oittila (s. 1970) on Helsingissä asuva kirjailija. Hänen kaunokirjallinen intonsa suuntautuu kohti novelleja, romaaneja, kolumneja sekä podcasteja, humoristisella ja filosofisella otteella. Elämää tukevia harrastuksia ovat fyysinen työ ja eksyminen eri muodoissaan. VTM Matti Oittila on Suomen Kirjailijaliiton jäsen. Juoksuaika on Matti Oittilan ensimmäinen romaani. Aikaisemmin häneltä on julkaistu kaksi novellikokoelmaa, Kulkijat (2013) ja Mustalampi (2016).

"Tämä maailma tarvitsee byrokraattinsa ja kuluttajansa. Heidän tehtävänsä on olla hyödyllisiä. Heidän syntinsä on hyödyllisyys."

Esseitä epäonnistuneesta todellisuudesta on laajalle haarova esseekokoelma. Niemen teksti on poleemista ja tunnustuksellista, mutta ennen muuta ajateltua ja harkittua. Se ei kaihda ristiriitaa, vaan nappaa sen avulla kiinni maailmasta.

Esseitä epäonnistuneesta todellisuudesta on Markus Niemen kuudes julkaistu teos.

Markus Niemi on joensuulainen kirjailija. "Normaalius on oire, joka syntyy ajattelun puutteen korottamisesta eräänlaiseksi hyveeksi", hän toteaa, eikä kysyttäessä suostu tarkentamaan. Niemen kirjoittamista määrittelee kauttaaltaan sopimaton hämmennys. Hän välttää kirjailijaesittelyjen turhaa inhimillistämistä. "Miksen välttäisi, olenhan enemmän kone kuin ihminen", hän sanoo.

Niemeltä on aiemmin julkaistu mm. itsenäisistä teoksista koostuva Joensuu-trilogia (2017) ja romaani Parallaksi (2019).

Director musices Kalevi Ukkolan muusikon ura alkoi 16-vuotiaana ravintola Kesti-Karhussa Karhulassa. Tanssimaan tullut opettaja huomasi, että täällähän poika viettää aikansa flyygelin ääressä.

Kiertävän muusikon uraa kesti yli 10 vuotta. Sen jälkeen seurasi 26 vuoden pesti Kotkan Kaupunginteatterin kapellimestarina.

Viihdekuoro Hyvän Tuulen Laulajia Kalevi Ukkola johti peräti 30 vuotta. Ukkolan johdolla kuoro lauloi taustoja Juha Vainion ja Veikko Lavin levyille. Kotka Big Band syntyi aikanaan Kalevin aloitteesta. Vuonna 1992 sai Kalevi Ukkola presidentti Mauno Koiviston myöntämän Director musices -arvonimen tunnustuksena pitkästä ja menestyksekkäästä urasta musiikin saralla.

Syntynyt musiikkiin -teos on Kalevi Ukkolan elämäkerta. Kalevin mukaan hänen elämänsä johtolanka on ollut musiikki - jo syntymästä lähtien. Tämä kirja kertoo muusikon ja pianistin monivaiheisen tarinan vireän musiikkielämän keskuksessa.

Kalevi Ukkolan elämäkerta on tutkija tietokirjailija FT Tuula Vuolle-Selkin yhdeksäs tietokirja. Tuula Vuolle-Selki on syntynyt Kangasalla ja asuu tällä hetkellä Kotkassa. Tuula Vuolle-Selki on erikoistunut henkilö- ja vammaishistoriaan. Vuolle-Selkin edellinen teos Kiekeri kertoi liikuntavammaisen Juhana Ihalaisen elämäntarinan 1800-luvun alun Suomessa.

Kalevi Antero Ukkola (s. 18. maaliskuuta 1941) on suomalainen säveltäjä ja sanoittaja, joka oli kotkalaisen kuoron, Hyvän Tuulen Laulajien, ensimmäinen kapellimestari. Kalevi Ukkola toimi 26 vuotta Kotkan kaupunginteatterin kapellimestarina, jona aikana hän johti mm. suurta menestystä ja myös kohua aiheuttaneen musikaalin Jesus Christ Superstar. Ukkola on säveltänyt suurteoksensa The Pilgrim's Progress, joka on John Bunyanin kirjoittama allegorinen kristillinen romaani (1678).

Arki tekee meistä kaikista meitä kaikkia. Elämä kokemuksineen kuohuu ylitsemme kaikin mahdollisin tavoin, upottaen aaltoihin ja nostaen sieltä välillä ylös. Jotkut käyvät pohjassa, eivätkä koskaan nouse. Monet tietävät, miten pohjalle päätyminen on usein sattumasta kiinni. Ja osalle meistä ei todellakaan jaeta äitiyspakkauksessa elämän pelastusliivejä. Onneksi elämä suo meille myös mahdollisuuksia uimataidon hankkimiseen, pinnalla pysymiseen sekä pohjalta nousemiseen. Usein elämä ja kanssaeläjät kannattelevat meitä.

Näissä tarinoissa elämä itse sekä me muut lyömme tahtoen tai tahtomattamme toisiamme isolla ja rumalla kädellä. Näissä tarinoissa puhuvat ketkä tahansa ihmiset. Riveillä oleva puhe on suoraa ja alastonta. Lähimmäiset tulevat näissä tarinoissa niin lähelle, että tuntuu. Tuntuu paljon.

Se, mitä me teemme itsellemme, sen me teemme myös toisillemme.

Marjo Pennonen on kirjoittanut huikaisevia tarinoita Sinusta ja Minusta.

Marjo Pennonen (s. 1977 Tampereella) on valmistunut Tampereen yliopistosta kasvatustieteen ja psykologian maisteriksi sekä psykologian tohtoriksi. Hänellä on myös opettajan pätevyys. Nykyisin perheensä kanssa Valkeakoskella asuva Pennonen työskentelee työterveyspsykologina. Lisäksi hän on kysytty asiantuntija, kouluttaja ja valmentaja etenkin työhyvinvointiin liittyvissä teemoissa. Hän on kirjoittanut useita artikkeleita sekä tiede- että populaarijulkaisuihin.

Esikoisteoksessaan Minä olen kuin Sinä Pennonen haluaa tuoda näkyväksi sitä puolta ihmisten ajatus- ja kokemusmaailmasta, jota harvoin jaetaan toisille. Pennonen haluaa muistuttaa siitä, että kaikki kohtaavat elämässään haasteita ja kipeitäkin vastoinkäymisiä, vaikkei se aina ihmisistä päällepäin näkyisikään. Sillä on siis iso merkitys, kuinka kohtelemme toisiamme - ja ennen kaikkea itseämme.

Kulttuuritoimittaja Suonna Kononen on kirjoittanut urallaan satoja kolumneja niin ajankohtaisista kuin ajattomistakin aiheista. Nyt on aika koota parhaat palat tähänastisista yksiin kansiin.

Jokaisessa näissä kolumneissa on vahva henkilökohtainen vinkkeli käsiteltävään aiheeseen. Näkökulma on Konosen oma ja siten ainutkertainen. Ja siksi niissä on jaettavaa lukijoillekin.

Kolumneissaan Kononen ihmettelee ja kommentoi ihmiseloa, kulttuuria, luontoa. Elämää itseään. Harkittujen kirjoitusten halki kulkee maailman, maiseman, mielen ja miehen muutos.

Kieli on konosmaisen tyylikästä ja tyyli on konosmaisen suoraa sekä lempeää. Näissä kolumneissa ei ilkeillä, näissä kolumneissa ollaan ihmisiksi. Myös siinä on näiden tekstien suuri arvo.

KONAHTELUA -kokoelma osoittaa, että maalta ja idästä näkee halutessaan pitkälle. Kun katsoo tietoisesti metsää, näkee jokaisen puunkin.

Suonna Kononen syntyi siirtolaisperheeseen Ruotsin Trollhättanissa vuonna 1971. Journalistiikkaa hän opiskeli 90-luvulla Jyväskylän yliopistossa. Sanomalehti Karjalaisen kulttuuritoimittajana Kononen on työskennellyt vuodesta 1998 alkaen. Pohjois-Karjalan journalistiyhdistys palkitsi Konosen 2013. Toimittajauran rinnalla Kononen kirjoittaa tietokirjallisuutta. Mies on myös muusikko. Kononen on tehnyt useita levytyksiä Tuhatkauno-, Folkswagen-, Huojuva lato-, Kevyet Mullat- ja Kononen & Pajukallio -kokoonpanoissa.

Elämä kuljettaa nuorta miestä pohjalaisesta maisemasta Euroopan humuun, itäisen suurvallan votkanhuuruiseen opiskelijaelämään, stadin hulinoihin ja päätteeksi Pohjois-Karjalan vaarallisiin maisemiin. Patjat pöllyävät, eritteet valuvat ja viina virtaa. Siinä sivussa lisäännytään, tehdään töitä, vaihdetaan naisia ja asuntoja. Ainoat säilyvät asiat ovat juuret, lapset sekä intoinen ja himoinen suhde elämään.

Kirjailija sanoittaa paljaasti, suoraan, itseironisesti ja melkein rehellisesti miehistä matkaansa. Kun takana on lähimain 50 muuttoa, asumisia eri osoitteissa, eri maissa ja erilaisten ihmisten kanssa, elämäntarinaa tuppaa kertymään. Lopputulemana on vauhdikkaan tragikoominen, bukowskimainen ja henriktikkasmainen lukukokemus, jossa elämä pirskahtelee silmiin itkunsekaisena nauruna.

Vähän äkkipäinen muuttomies on Pentti Straniuksen neljäs kaunokirja. Siinä tekijä kertoo ronskilla tyylillä nuoruudestaan, ihmis- ja naissuhteistaan, lasten syntymistä rankkojen murrosten, asuntojen ja asunnottomuudenkin varjossa. Kyseessä on puolidokumentaarisen elämäntarinan ensimmäinen, mutta täysin itsenäinen osa.

Toimittaja-tulkki-kirjailija Pentti Stranius on syntynyt Kannuksessa, opiskellut Leningradissa sekä asunut mm. Helsingissä, Joensuussa ja Lieksassa.

Johannes Laakso, nuori ja lahjakas, mutta neuroottinen kirjailija, päättää paeta kotikaupunkinsa painostavaa ilmapiiriä ja pitkälle kehkeytynyttä aviokriisiään salaperäiselle Tapulikoskelle - paikkaan, jossa myytit ja todellisuus yhtyvät hämäräksi painajaiseksi. Elämä uudella paikkakunnalla kadottaa kuitenkin tyystin rajat järjen ja hulluuden väliltä. Johannes purkaa vihaansa ja haluaan kaikkeen mikä liikkuu. Epätoivoisesti hän myös koettaa valmistella nuoruuskautensa suurteokseksi kaavailemaansa romaania, mutta kaoottisessa elämäntilanteessa projekti tuntuu jatkuvasti kaatuvan omaan mahdottomuuteensa, selittämättömiin harhoihin ja vihamiesten raastavaan kaunaisuuteen...

Parallaksi on lukijan sietokykyä koetteleva hurjistunut ja moniaineksinen romaani hulluudesta, kutsumuksen, houreen ja pyhän todellisuudesta - ja ennen muuta modernin ihmisen sairaasta elämästä maailmassa, joka on kadottamassa kokemuksen Ihmisestä.

Markus Niemi on joensuulainen kirjailija. "Normaalius on laajalle levinnyt ääriliike, jonka oireet ovat lakanneet puhuttelemasta", Niemi toteaa. "Tiedän mitä normaali on, olen kuullut sen äänen. Miltä normaali kuulostaa? Perverssiltä. Sitä normaali on. Perverssiä. Mutta kirjojen pitäisi aina olla jotenkin hysteerisiä, niiden pitäisi kysyä, miksi asiat ovat kuten niiden sanotaan olevan. Muuten nekin ovat normaaleja. Useimmat kirjat ovat."

Niemellä on joitakin inhimillisiä piirteitä, mutta ne eivät ole kiinnostavia.

Markus Niemen blogi: kuolleenkirjaimenapostoli.blogspot.com

KAIKKI NE JOTKA SYNTYIVÄT NIMETTÖMINÄ kertoo etelähämäläisestä suvusta itsenäisen Suomen aikana. Suvussa on paljon mustia lampaita, mutta myös tavallisia työteliäitä ihmisiä, ja hyviäkin ihmisiä.

Kertoja on yksi suvun jäsenistä josta tulee aikuisena toimittaja. Kerran kertojana käväisee hänen isoveljensä joka kuoli lapsena yhdeksän vuotta ennen kertojan syntymää. Ja on myös toinen haamukertoja. Mutta kaikki ei silti ole aivan niin kuin se näyttäisi kertojan näkökulmasta olevan.

Kirjailija-runoilija Raimo S. Virtanen (s. Somerolla 1947, nykyinen asuinpaikka vuodesta 1974 Reisjärvi).Virtanen on aikaisemmin julkaissut seitsemän runokokoelmaa. Hän sai vuonna 2017 Eino Leinon päivänä keskipohjalaisen Anders Chydenius-kirjallisuuspalkinnon. Julkaissut myös antologioissa ja kirjoittanut runokokoelmien arvosteluja Taite- ja Tuli&Savu-lehtiin. Virtasen runoja on luettu myös YLE 1:n Päivän mietelauseissa.

Tekijää on koko romaanin kirjoitusprosessin aikana sekä ahdistanut että innoittanut kirjailija Virginia Woolfin lauseet: "Elämässä ei ole juonta. Miksi romaanissa pitäisi olla".

Sota ei koske ainoastaan sotilaita. Sota koskettaa ja jättää jälkeensä siviileihin, erityisesti lapsiin. Ja vaikka sodat loppuvat, sotimisen jäljet jäävät. Sodan vaikutukset näkyvät, kuuluvat ja tuntuvat niin sotilaissa kuin heidän lähimmäisissään, kaikissa meissä, yli sukupolvien.

Sotilaiden lapsia -antologiaan on kerätty viime sodissa olleiden sotilaiden lasten, lastenlasten ja lastenlastenlasten kirjoituksia, tarinoita sekä muistoja, jotka liittyvät sotilaisiin ja sotaan.

Antologia keskittyy muistamiseen. Ja siihen on syynsä: jos unohdamme tai kiellämme sodan jäljet itsessämme, me annamme tilaisuuden ja luomme tilan uusille sodille. Sodan ylisukupolvinen muistaminen on rauhantyötä parhaimmillaan.

Suomen maakuntakirjailijat ry:n vuonna 2017 järjestämään Sotilaiden lapsia -kirjoituskilpailuun lähetettiin lähes 200 tekstiä. Kilpailussa palkitut tekstit on koottu nyt antologiaksi, johon on kerätty viime sodissa olleiden sotilaiden lasten, lastenlasten ja lastenlastenlasten kirjoituksia, tarinoita sekä muistoja, jotka liittyvät sotilaisiin ja sotaan.

Kokoelmani runoja yhdistää harvinaiset hetket ja aikojen siimat, arvaamattoman kyky ilmetä esille ja tulla näkyväksi. Suloinen inferno on siksikin minulle runonsarkana kaunis ja tehtäväänsä täyttävä jokapäiväinen kiirastuli, vääryyden lingon sinkoamien murheiden ja turhuuksien lajittelukeskus, sen siivilöimä yhtäkkinen onni, joka on tänään leikkisällä päällä. Mikä hiljaisuus puhuttelee seuraavaksi? Mikä ääni, silmäys tai maailman ravistus? Se, miksi sanat järjestäytyvät olemukseksi on tietona tuntematon mutta sanoilla on aina syynsä, niin kuin pääskyjen taitolentoesityksellä on tarkoitus napata kallisarvoinen ravinto.

Asta Piiroinen (s. 1960). Novellisti, romaanikirjailija, kriitikko, kääntäjä, esseisti, freelancetoimittaja, lausuja, esitelmöijä, esiintyjä, runoilija.

Lopulta vuori tulee luoksesi -kokoelma vastaa ja vertautuu vanhaan Muhammed-tarinaan. Jos et mene vuoren luo, vuori tulee luoksesi.

Mutta mikä tuo vuori on, sillä jossakin vaiheessa ajan kulkua on pakko huomata että elämässä on myös muita vuoria.

Lopulta vuori tulee luoksesi on 2017 Chydenius-palkitun Raimo S. Virtasen kahdeksas runokokoelma.

Kirjailija-runoilija Raimo S. Virtanen (s. Somerolla 1947, nykyinen asuinpaikka vuodesta 1974 Reisjärvi). Virtanen on aikaisemmin julkaissut seitsemän runokokoelmaa. Hän sai vuonna 2017 Eino Leinon päivänä keskipohjalaisen Anders Chydenius-kirjallisuuspalkinnon. Julkaissut myös antologioissa ja kirjoittanut runokokoelmien arvosteluja Taite- ja Tuli&Savu -lehtiin. Virtasen runoja on luettu myös YLE 1:n Päivän mietelauseissa.

Rakuunat takaisin Lappeenrantaan! Ratsuväki pitää saada takaisin, pohtii majuri Tolpola. Se on kaunis ja hyvä ajatus, mutta entäpä toteutus?

Upseeriston lisäksi uudistuksia tehtailla humputetaan niin yliopistomaailmassa kuin politiikassakin, kaivosteollisuudesta puhumattakaan.

Kaikki uudistus ei ole tarpeellista, ja pahimpien vouhottajien kynsistä maailman pelastavat savolaiset, naiset ja eläimet - ja joskus jopa kärpässienet.

Kokoelman tarinoita yhdistää toiveikkuus, vaikka välillä meno on varsinaista haparointia.

Joensuulainen Minna Ronkainen on alun perin tempautunut maailmalle yläsavolaisesta pikkukylästä, jossa oli enemmän lypsykarjaa kuin asukkaita, mutta luovuutta ruokkiva aito meininki. Pohjois-Karjalaan hän on päässyt maamme pääkaupungissa sekä Englannissa vietettyjen opinto- ja uravuosien jälkeen.

Ronkainen tunnustautuu ylpeästi ikuiseksi maalaiseksi. Kirjailijan mielestä suomalaisen ratsuväen (jos sellainen vielä olisi tai tulisi) paikka olisi ehdottomasti Lappeenrannassa.

Aiemmat kirjalliset tuotokset: Tulikukon vuosi (2017), 82140 Kiihtelysvaara (2016)

Musiikki rikastuttaa tätä maailmaa ja niin tekevät myös hyvä ruoka, juoma, ystävät ja yhdessä ystävien kanssa vietetyt hetket kokkauksen, herkuista nauttimisen, hassuttelujen ja syvällistenkin keskustelujen parissa. Maailma ympärillä voi mullistua, mutta hyvät ihmiset ja hienot muistot kantavat pitkälle.

Kemal Achourbekov syntyi syyskuussa 1964 Aazerbaidzaniin, joka oli osa Nikita Hrustsovilta pian Leonid Breznevin käsiin siirtyvää Neuvostoliittoa. Piano-opiskelut veivät hänet ensin Venäjälle, ja kun Neuvostoliitto romahti, Moskovan valtiollisesta konservatoriosta valmistunut virtuoosi siirtyi pianistivaimonsa Slavan perässä Suomeen.

Syksyllä 2018 Kemal on joensuulaisten rakastama pianisti, joka hallitsee musiikin harvinaisen laaja-alaisesti klassisesta rockin ja jazzin kautta aina kansanmusiikkiin ja suomalaiseen iskelmään saakka. Kemalin tarinassa pienen ihmisen kohtalo yhdistyy suuren maailman mullistuksiin.

Kemalin tarina on kertomisen arvoinen juuri nyt. Maailma ympärillämme kuohuu ja sosiaalinen media täyttyy kaikenlaisista tympeyksistä. Juuri nyt me tarvitsemme kertomusta siitä, kuinka musiikki, ruoka, juoma ja ihmisten välinen lämpö auttavat jaksamaan.

"How far you're willin' to go for a just another rock n' roll show?" (Kebab Circuit)

Kun yhdistetään monet musiikilliset perimät ja lisätään soinnikkaaseen soppaan runsaita ripauksia maailmalla kuuluvaa moninaista soinnutusta, säveltä ja sanaa, ollaan olemisen perusasioiden äärellä. Ihminen musisoi ihmiselle, joka kuuntelee musi-soivaa ihmistä. Muusikkoa.

Kun musiikki elää, se elää ihmisten soittamana. Ihmisten kuuntelemana ja kokemana. Livenä. Suomeksi elävänä. Kun elävää musiikkia luovat ja soittavat ihmiset kulkevat maita ja mantuja, niin siinä tuppaa sattumaan ja tapahtumaan. Kaikenlaista ja monille. Itse kullekin.

Musiikin monitoimihenkilö Cane Vuorjoki on kirjannut näiden kansien väliin sattumuksia ja kohtaamisia esiintymislavoilta sekä niiden liepeiltä.

Lukijalle tarjoutuu hillittömän hauska, elämänkokoinen, vilpitön ja suorasukaisen lämminhekinen, verbalisoitu musiikillinen keikkamatka.

Hannu "Cane" Vuorjoki on syntynyt Kiteellä 1968. Asuu Joensuussa. Laulaja, kitaristi ja biisintekijä. Kutsuu itseään muusikoksi. Toiminut mm. kokoonpanoissa: Sonic Rain, Root Remedy, Cane-Man-Dala, Echo & Cane ja North Karelian Allstars.

Toimii ajoittain myös valomiehenä musiikki- ja teatteriesityksissä. Koli RuskaBlues -festivaalin juontaja vuodesta 2005.

Tuntematon sotelas -soteromaanissa seurataan julkishallinnollisen sairaanhoitoyksikön siirtymistä kohti yhtiöittämistä sekä kohti globaaleja terveysbusinessmarkkinoita. Kirjan perimmäinen kysymys kuuluukin: "Suomalainen sairaanhoitaja huolehtii tunnissa kymmenestä potilaasta - mutta mitä tapahtuu kun tulee se yhdestoista?"

Tuntematon sotelas -romaanissa soten eturintaman melskeessä seikkailevat mm. Akan Rontti, ylihoitaja Vilja Koskelo, Sari Luoto, Rahinainen, Nuorteva ja Riitta Oja. Nämä sankarilliset naissotelaat antavat lähestulkoon kaikkensa taistelussaan potilaiden hyvinvoinnin puolesta.

Kirja on luonteeltaan kaikkea muuta kuin epäpoliittisesti korrekti.

Teoksen on kirjoittanut salanimellä Vieno Linna esiintyvä kirjoittajakollektiivi, joka muodostuu neljästä helsinkiläisestä korkean tason sosiaali- ja terveysalan ammattilaisesta. He toteavat kirjastaan näin: - Halusimme kirjoittaa ajantasaisen sekä ennen kaikkea realistisen surkuhupaisan kuvauksen terveydenhuollon arkipäivän sotekokemuksista. Vaikka teoksen aihe on sananmukaisesti hengenvakava, ja vaikka kirja sisältää runsaasti myös sote-faktaa, on käsittelytapamme makaaberilla tavalla humoristinen. - aivan kuten meneillään oleva sote-prosessikin on. Kirjan luontevaksi viitekehykseksi valitsimme Väinö Linnan "Soteromaanin" ja "Tuntematon sotelas" on myös pastissimainen kunnianosoitus Linnan hienolle teokselle.

Aika siskokultia!

Kirjassa saavat ansaitsemansa esittelyt seuraavat 17 yhtyettä: Briard, Hellhound, Karanteeni, Kollaa kestää, Lama, Loose Prick, Maukka Perusjätkä, Pelle Miljoona & 1980, Pelle Miljoona & NUS, Problems, Ratsia, SE, Sehr Schnell, Sensuuri, Vaavi, Woude ja Ypö-Viis.

Pertti Pulkkanen (s. 1973) on seurannut rockmusiikkia 80-luvun alusta lähtien. Ensimmäinen tärkeä tyylisuunta oli juuri kotimainen uusi aalto ja vuosikymmeniä kestäneen musiikkiharrastuksen myötä keskeisimmiksi diggauskohteiksi ovat muodostuneet 60-luvun lopun ja seuraavan vuosikymmenen alun classic rock- yhtyeet ja -artistit. Tärkeimpiä rockmusiikin genreistä Pulkkaselle ovat blues-, hard- ja psykedeelinen rock. Joensuun yliopistosta suomen kieli pääaineenaan ja kulttuuriantropologia ja kirjallisuus sivuaineinaan valmistunut Pulkkanen on suorittanut asiakirjahallinnon ja arkistotoimen perustutkinnon. Elokuusta 2014 lähtien hän on päivittänyt omaa classic rock- tyyppistä blogiaan osoitteessa http://johnnynkatu.blogspot.fi.

Pelko on henkilökohtainen tunnekokemus, johon kuuluvat esimerkiksi levottomuus, hermostuneisuus, jännitys, ahdistus ja pelokkuus. Saatamme pelätä pimeää, verta, hämähäkkejä, kuolemaa, käärmeitä, tulevaisuutta, kipua, sosiaalisia tilanteita tai lentokoneeseen astumista. Pelko on toisaalta hyödyllinen, elämää suojaava tunne, mutta ottaessaan vallan ihmisen mielessä, pelko voi ahdistaa ja haitata elämää monin eri tavoin.

Pelko on myös fysiologinen ja kehollinen tapahtuma, joka ilmenee eleissä, ilmeissä, puheessa ja liikkeissä. Pelko nostaa sydämen sykettä, se hikoiluttaa ja kuristaa kurkussa tai nipistelee vatsaa. Pelko on siis läsnä niin mielessä kuin ruumiissakin.

Mitä tunteita pelkoon tarkalleen ottaen liittyy ja miltä se tuntuu? Tässä teoksessa pelkoa ja sen merkitystä ihmiselämässä tarkastellaan tutkimuskirjallisuuden sekä ihmisten omien kokemusten kautta. Pelon luonnetta valaistaan myös kaunokirjallisuuden, runouden ja populaarikulttuuriin liittyvien tekstien avulla ja kirja rakentuu näiden aineistojen vuoropuhelulle.

FT Marja-Liisa Julkunen (s. 1943) on joensuulainen professori (emerita) ja tietokirjailija. Hän on tutkinut lukemaan oppimista ja opettamista, julkaissut aapisia ja muita oppikirjoja sekä useita tietokirjoja, kuten Katsomosta kulisseihin. Satavuotias Joensuun kaupunginteatteri (2012, Pohjois-Karjalan teatteriyhdistys), Opetus, oppiminen ja vuorovaikutus (toim. 1998, WSOY) ja Lukijaksi kasvaminen (1993, WSOY).

YTT Saara Koikkalainen (s. 1971) on rovaniemeläistynyt sosiologi ja yliopistotutkija. Hän on tutkinut korkeasti koulutettujen suomalaisten työkokemuksia ulkomailla, muuttoliikepäätöksentekoa ja irakilaisia turvapaikanhakijoita Suomessa. Hän on julkaissut useita vertaisarvioituja kotimaisia ja kansainvälisiä artikkeleita sekä muita tieteellisiä julkaisuja. Nyt iskee pelko, on hänen ensimmäinen tietokirjansa.

Paratiisi on pieni, viisas kirja, meditatiivinen, jopa raamatullinen kertomus (kirjeitä rakkaalle ystävälle) Hiidenmaan Ristnan niemellä olevan pienen kyläyhteisön elämästä ja erityisesti sen parinkymmenen vuoden ajanjaksosta, suurten muutosten vuosista, jolloin tuli vapaus - vai tuliko?

Kirjan minä asui Paratiisissa lähes kolmetoista vuotta, kasvoi aikuiseksi ja oppi tuntemaan ja hyväksymään itsensä. Romaanissa kirjailija palaa viikoksi nuoruutensa maille ja herättää henkiin entisen kyläyhteisön ja ennen kaikkea omat nuoruusvuotensa siellä. Ystävälleen hän kirjoittaa: "Mutta se, mitä Sinulle kirjoitan, on kuitenkin kaikki totta. Tämä ei ole romaani eikä tarina. Minä kirjoitan siitä, millaista Paratiisissa oli, ja ketkä siellä kerran olivat. Haluan, että mielesi tulisi siitä iloisemmaksi ja keveämmäksi, mehän lupasimme toisillemme: emme murehdi enää." Juhlavasti sanottuna Paratiisi on yksinäisyyden - ja rakkauden - korkea veisu.

Tõnu Õnnepalu on Viron tunnetuimpia nykykirjailijoita. Häntä on sanottu myös Viron eurooppalaisimmaksi kirjailijaksi. Maailmanmaineeseen hän kohosi romaanillaan Piiririik (suom. nimellä Enkelten siemen), joka Neuvostoliiton romahdettua toi Baltian maiden äänen myös läntisen Euroopan kuuluviin.

Paratiisi (ilm. viroksi 2009) on Õnnepalun rakastetuimpia kirjoja, josta Virossa on ilmestynyt useita painoksia. Siitä on muodostunut monelle lähes kulttikirjan kaltainen teos, johon on mukava palata ja joka ei menetä merkitystään kirjallisten sesonkien kiivaasti vaihtuessa. Romaanistaan Paratiisi hänelle myönnettiin A.H. Tammsaaren kirjallisuuspalkinto vuonna 2010.

"Ruumiita käsitellessä ei huomaa mitään eroa omien ja valkoisten välillä. Eikä heidän välillään mitään eroa olekaan. Saman kansan työläisiä, jotka onneton kohtalo on toisiaan vastaan saattanut. Tuntevatkohan nuo tuolla puolella samoin?"

Viljo Sohkasen PUNAKAARTILAISEN PÄIVÄKIRJA on ensimmäinen sisällissodan aikaisiin päiväkirjamerkintöihin perustuva punakaartilaisen teos. Sohkanen kirjoitti päiväkirjaa rintamalla sekä myös vankileirillä löytämiinsä lappusiin ja viimeisteli teoksen 1920-luvun alkuvuosina. Kirja julkaistiin kuitenkin vasta 50 vuotta sisällissodan jälkeen.

Sohkanen teoksen vahvuus on toteavassa dokumentaarisuudessa, tarkoissa havainnoissa ihmisestä ja yhteiskunnasta. Lisäksi PUNAKAARTILAISEN PÄIVÄKIRJA taustoittaa kansalaissodan syitä ja seurauksia. Jälkiviisasteluun Sohkanen ei sorru, vaan osoittaa surullisen sisällissodan mielettömyyksien yhteiskunnalliset taustat.

VILJO SOHKANEN (1900-1989) liittyi 17-vuotiaana Tikkurilan punakaartiin. Hän toimi lääkintämiehenä mm. Kavantsaaren rintamalla Antreassa. Jäätyään saksalaisten vangiksi huhtikuussa 1918 hän joutui Suomenlinnan vankileirille yli kahdeksi kuukaudeksi ja vapautui 1.7.1918. Samaan aikaan hänen isänsä Juho oli Tammisaaren pahamaineisessa vankileirissä, jossa hän myös menehtyi elokuussa 1918. Sohkanen toimi myöhemmin mm. Helsingin maalaiskunnan ensimmäisenä sosiaalijohtajana vuosina 1958-1963. Suomalaisen hyvinvoinnin eteen tekemästään työstään hän sai sosiaalineuvoksen arvon.

PUNAKAARTILAISEN PÄIVÄKIRJA julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1967 (Weilin&Göös) ja toisen kerran 1988 (Työväenperinne). Tämä painos sisältää myös Sohkasen vuonna 1987 julkaiseman TIKKURILAN PUNAKAARTIN VÄLSKÄRI MUISTELEE -omakustannekirjankeskesiltä osiltaan. Teos on runsaasti kuvitettu.

— Sovit yhtä hyvin papiksi kuin peppu alttaritauluksi.

Pääasiallisesti kansalaissodan aikaan ja Suomenlinnan vankileirille kesään 1918 sijoittuva teos sukeltaa ihmisen syyllisyyden ja vastuun syövereihin.

Tarinan keskiössä on jaakobinpainia itsensä kanssa käyvä "syntinen pappi" Johan Samuel Bro, joka päätyy teologisten epäröintien harhaisille poluille. Tuomiokapituli pitää hänen saarnojaan epäkristillisinä ja asettaa papin virantoimituskieltoon. Vapaana saarnamiehenä Bro kokee maallisen rakkauden, joka johtaa väkivaltaan ja papin vankeustuomioon.

Vankilasta vapauduttuaan Bro päätyy apupapiksi Suomenlinnan vankileirille, jossa hänellä on ihmisyyden peilinään ystävänsä Hastig - vankileirin pastori. Teloitusten siunaajina nämä kaksi kirkonmiestä kohtaavat itsensä, uskonsa ja kieltäymyksensä. Miten säilyttää uskonsa teloituksia seuratessa ja teloitettavia lohdutellessa? Missä on vankileirin Jumala?

Romaanin psykologinen ihmiskuvaus on tarkka ja Suomen sisällissodan jälkeistä mentaliteettia huikealla tavalla kuvaava. Suurten kärsimysten keskeltä nousee aina suurin ihmisyys. Sielunhoitajuus syntyy äärimmäisessä puristuksessa ja kumpikin pappi tekee omat henkilökohtaiset ratkaisunsa.

Mies ja hänen omatuntonsa on ajaton teos koston ja vihan lietsomisen silmittömyydestä. Sovituksesta ja anteeksiannosta tämä romaani kertoo lähestulkoon kaiken oleellisen.

Toivo Särkkä ohjasi Hemmerin romaanin pohjalta elokuvan "1918 - mies ja hänen omatuntonsa", jonka pääosissa esiintyivät mm. Äke Lindman, Helge Herala, Anneli Sauli, Tuure Ara ja Pentti Irjala.

Suomenruotsalaisen kirjailijan ja runoilijan Jarl Hemmerin (1893-1944) romaani "Mies ja hänen omatuntonsa" (En man och hens samvete) julkaistiin vuonna 1931 (Otava). Teos perustuu Hammerin vuonna 1928 julkaisemaan näytelmään Gehenna och ljusstrålen. Romaanistaan Hemmer sai suuren pohjoismaisen romaanipalkinnon. Hemmer kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1912 ja opiskeli venäjän kieltä ja kirjallisuutta Helsingin yliopistossa ja valmistui filosofian kandidaatiksi 1917. Hemmer oli naimisissa Saga Södermanin (1897-1987) kanssa, ja heillä oli kaksi lasta. Jarl Hemmer aloitti kirjailijanuransa 1914 runokokoelmalla Rösterna ja teki varsinaisen läpimurtonsa julkaistuaan runokokoelman Rågens rike (Viljan valtakunta). Tunnetuin Hemmerin teoksista on Suomen sisällissotaan sijoittuva Mies ja hänen omatuntonsa (En man och hans samvete). Viimeisiä Hemmerin elinvuosia varjosti alkoholismi ja lääkkeiden väärinkäyttö, ja hän teki itsemurhan Porvoossa itsenäisyyspäivänä 6. joulukuuta 1944.

Ala-Liukku? Elimo? Hökkä? Itkiinpohja? Jäsys? Kusuri? Lapalie? Munatsu? Paalihta? Rapa-Ryysä? Sorveus? Tölppä? Yöttäjä? Öllölä? Emeliensyrjä? Mitä ihmettä!?!

POHJOISKARJALAINEN PAIKANNIMISTÖ on kielellisesti, mielikuvallisesti sekä historiallisesti valtava kulttuuriperintö. Maakunnan kylien, niemien, notkojen ja saarelmien nimet vilisevät menneisyydestä kumpuavia ja nykyajassa uusia sisältöjä hakevia merkityksiä.

Maamme johtavat sananiekat ovatkin rikastuttaneet ilmaisuaan ja Suomen kieltä ottamalla käyttöön pohjoiskarjalaisten paikkojen nimistöä. Tässä teoksessa esitettävien paikannimien yhteyteen on etsimällä löydetty ainoiden oikeiden alkuperäisten selitysten lisäksi myös viralliset lähteet: ne kirjoittajat ja syvälliset ajattelijat sekä ne syvälliset kirjalliset lähteet, joissa kyseistä paikannimeä on oivaltavasti osattu käyttää.

Lähestulkoon 315 sudeettisavolaesen paikannimen merkityksiä käsittelevä teos tulee avaamaan hämmentäviä näköaloja pohjoiskarjalaiseen itseymmärrykseen sekä maakunnallisen identiteetin vahvistamiseen.

Teoksen kirjoittaja SULO LAAMANEN (s. 1941) on Ilomantsin Emeliensyrjässä asuva, eläkkeellä oleva metsäkoneenkuljettaja ja harras paikallishistorioitsija.

Norjalainen arkkitehti Olav Selvaag kehitti sotavuosien jälkeen edullisen tavan rakentaa kestäviä rivitaloasuntoja. Tämän mallin Joensuuhun toi rakennusmestari, vuorineuvos S. A. Tervo. Tervon rakennusliike rakensi Joensuuhun kaksi taloyhtiötä vuosina 1955-1957. Taustahistoriansa vuoksi taloja kutsutaan selvaageiksi tai norjalaistaloiksi.

Ensimmäinen Joensuun Selvaag-taloyhtiöistä asutettiin keväällä 1956 ja rivitalot olivat kaupungin ensimmäiset. Taloyhtiössä on 60 vuoden aikana asunut noin 750 sekä omistajien että vuokralaisten roolissa.

Kirja rakentuu Joensuun kaupunginosan Kanervalan alueen rakentamishistoriasta, Selvaag-talojen arkkitehtuurista, Asunto Oy Leinikkitie 3:n perustamis- ja rakentamisvaiheista sekä taloyhtiön eri vuosikymmenten historian esittämisestä. Mukana on toki tietoa asujista sekä asunnoista ja tapahtumat on pyritty sitomaan omaan aikaansa - siihen muutokseen, mihin metsälähiö on sopeutunut.

Teos perustuu taloyhtiön erinomaiseen arkistoon vuosilta 1955-2016. Paikallisten sanomalehtien Karjalaisen ja Karjalan Maan aikalaisartikkelit luovat tarinaan ajankuvaa ja lisäväriä.

Kirja on runsaasti kuvitettu.

Vastaavia Selvaag-taloja on rakennettu Ouluun, Vaasaan, Kankaanpäähän (Niinisalon varuskunta-alueelle), Tampereelle, Kuopioon ja Jyväskylään.

Valtiovarainministerin tehtävä on vastata valtion talouspolitiikasta. Vastuullisen talouden toteuttamiseen ja ymmärtämiseen ministerikin tarvitsee ihan rehellistä matematiikkaa.

Yhteenlasku, vähennyslasku, kertolasku ja prosenttilasku ovat usein talouspolitiikasta vastaavan ministerin jokapäiväisiä perustyökaluja. Aina nämä laskemisen perusvälineet eivät näytä olevan ministerin halussa...

Koska Suomen koulutusjärjestelmä on päätetty ajaa alas, päätimme julkaista vastineeksi oheisen ministeritason laskuoppia koskevan perusteoksen. Toivomme tällä teoksella olevan suotuisan vaikutuksen Suomen talouden kehittymiseen ja kilpailukykymme edistymiseen.

Tämä kirja ja sen sisältö ei – ymmärrettävistä syistä johtuen – sovellu minkään koulutusasteen oppikirjaksi.

Keskusrikospoliisi, Valtakunnanvoudinvirasto, Valtakunnansyyttäjänvirasto, Verohallinnon harmaan talouden selvitysyksikkö, Poliisihallitus, Helsingin poliisilaitos, Verohallinto, Valtiovarainministeriön vero-osasto, Finanssivalvonta ja Oikeusministeriö saattavat hyvinkin olla eri mieltä tässä kirjassa esitettyä matemaattista oppia kohtaan.

Silti ja siitä huolimatta: NO SORI!

"Valeksanteri Stubbido" on kirjoittajakollektiivi, joka seuraa erityisesti kotimaista päivänpolitiikkaa. Kollektiiviin kuuluu kuusi eri alojen asiantuntijaa, jotka asemansa vuoksi eivät voi kirjoittaa omalla nimellään. Esikuvanaan kollektiivi pitää Susanna Kuparisen ja Jari Hanskan poliittista dokumenttiteatteria sekä ohjaaja-käsikirjoittaja Juha Hurmeen valloittavan viisasta näkemystä ihmisestä.

Tarvittaessa "Valeksanteri Stubbido" -kirjoittajakollektiiviin saa yhteyden kustantajan kautta.

Leo Tolstoi (1828-1910) oli sekä kirjailija, filosofi, maanviljelijä, suutari, mystikko, pasifisti että anarkisti.

Yhteiskunnallisena ajattelijana ja vaikuttajana hän piti yhtenä pääteemanaan köyhyyden vastustamista sen kaikissa muodoissaan. Valtio ja kirkko edustivat hänelle koneistoja, jotka mahdollistivat ihmisten eriarvoistamisen. Sen, että yläluokka - rikas ja vähälukuinen eliitti - eli muiden tekemän työn hedelmillä.

Vuonna 1886 Tolstoi julkaisi rivakan yhteiskunnallisen teoksen ТАК ЧТО ЖЕ НАМ ДЕЛАТЬ. Teos julkaistiin Suomeksi 1908 nimellä Mitä meidän siis on tekeminen? (Otava, suom. K. W. Järnefelt). Aiemmin samana vuonna kirjan neljästä pääluvusta oli jo julkaistu erillispainoksena pamfletti nimellä Mitä on raha?, jonka suomensi Sulo Wuolijoki.

Tässä yhä vain ajankohtaisemmaksi käyvässä pamfletissa Tolstoi osoittaa kynän voimalla sen, kuinka väkivaltainen ja orjuuttava väline raha on. Ja kuinka rahalla alistetaan kokonaisia kansoja. Työntekijän alistamisen välinettä Tolstoi kutsuu rautaiseksi palkkalaiksi. Tätä termiä Suomen hallitus ei ainakaan syksyyn 2015 mennessä ole vielä keksinyt ottaa käyttämäänsä uuskieleensä, vaikka teoillaan rautaista palkkalakia toteuttaakin.

Näinä kvartaalitalouden ja kuoliaaksisäästämisen aikoina Leo Tolstoin anarkistinen eli tervejärkinen näkemys rahasta, omistamisesta ja luonnonvarojen riistämisestä osoittautuu viiltävän tarkaksi, ajattomaksi ajankuvaksi. Vai mitä olette mieltä näistä Tolstoin lauseista, jotka hän kirjoitti 130 vuotta sitten?

"Voin hyvin kuvitella mielessäni ihmisiä, joilta riistetään vesi ja raitis ilma, koska toiset ihmiset tahtovat ottaa itselleen yksinomaisen vallan veteen ja ilmaan, vaikka viimemainitut toisille ovat aivan välttämättömät".

"Terveelle ihmisjärjelle on aivan selvää rahan olevan syynä siihen, että toiset voivat orjuuttaa toisiaan".

Leo Tolstoi (1828–1910) on yksi tunnetuimmista venäläisistä kirjailijoista. Tolstoin tunnetuimpia teoksia ovat Sota ja rauha (1865-1869) sekä Anna Karenina (1875-1877). Tyyliltään hän edustaa realismia.